Juttu on helppo jakaa esimerkiksi Facebookiin käyttämällä sen jakopainiketta. Maksumuurista pääsee yli, kun ryhtyy tilaajaksi.
Mirja Linnemäki
"Miksi näin kiinnostava asia on taas maksullisena ja vain tilaajien luettavana?" Tämä on usein nähty kommentti, kun someen jaettua lehtijuttua eivät kaikki saa auki. Siihen on syynsä.
Lehden tekijöiden näkökulmasta on erittäin hienoa ja kannustavaa, kun paperilehden ja verkon jutut kiinnostavat ja niitä halutaan lukea – emmehän halua tehdä turhaa työtä.
Paikallislehti on yritys siinä, missä mikä tahansa muukin jotain tuotetta valmistava yritys. Meidän tuotteemme on lehti. Ja kuten muissakin yrityksissä myös meillä tuote maksaa. Sen voi siis ostaa, kuten tilaajat tekevätkin.
Takavuosilta on mediaa seuraavan yleisön mieleen juurtunut käsitys, että verkosta pitäisi saada uutisia ilmaiseksi. Tähän on media itse osaksi syypää, kun digimurroksen alussa sisältöjä julkaistiinkin ilman maksumuuria. Nykyään on toisin, siitä yksinkertaisesta syystä, että mikään yritys ei pysy pystyssä saamatta tuloa. Lehden tulot tulevat maksavista tilaajista ja ilmoittajista ja mainostajista. Heidän ansiostaan myös juttuja kirjoittavien toimittajien työstä voidaan maksaa palkkaa, jolla turvataan se, että sisältöä edelleen ilmestyy.
Maksumuurin kiertäminen näyttää olevan arkipäivää nykyään. Kiinnostavasta, maksaville tilaajille tehdystä lehtijutusta napataan ykskaks kännykällä kuva ja jaetaan se someen kaikkien luettavaksi. Näin ei saa tehdä. Sen kieltää tekijänoikeuslaki. Jos niin tekee, rikkoo tätä lakia ja syyllistyy tekijänoikeusrikkomukseen.
Jos verkkojutun haluaa jakaa esimerkiksi Facebookiin, sen voi tehdä käyttämällä verkkojutun lopussa olevia jakopainikkeita – ne on tarkoitetu juuri tähän. Jutusta voi lähettää myös linkin, joka vie verkkosivulle. Juttua saa siteeratakin. Kaikkeen muuhun jakamiseen, kopioimiseen tai kuvaamiseen, jos se ulottuu esimerkiksi omaa perhettä laajemmalle, pitää saada tekijän lupa.
Noudattamalla tätä varmistaa osaltaan, että paikallislehti pysyy olemassa.