On äi­tien­päi­vä. Ku­kaan ei tuo sän­kyyn ker­ho­re­pus­sa ry­pis­ty­nei­tä piir­rus­tuk­sia tai mul­taa tih­ku­via val­ko­vuok­ko­ja. Saat juo­da kah­vi­si rau­has­sa, ei­kä hel­maa­si revi pöy­dän al­ta lei­vän­mu­ru­ja met­säs­tä­vä kol­me­vuo­ti­as.

Leh­det pur­su­a­vat kas­va­tu­soh­jei­ta tei­nien uh­man tal­tut­ta­mi­ses­ta leik­ki-ikäis­ten ruu­tu­a­jan vä­hen­tä­mi­seen, mut­ta mis­sä ker­rot­tai­siin, mil­tä tun­tuu an­taa las­ten men­nä.

On­ko se hel­pot­ta­vaa, tu­lee­ko sii­tä tyh­jä olo? Iloit­set­ko va­paa-ajas­ta, osaat­ko löy­tää it­se­si uu­del­leen?

Lap­sen nä­kö­kul­mas­ta isok­si kas­va­mi­ses­sa pe­lot­ta­vin­ta on al­kaa näh­dä heik­kout­ta niis­sä ih­mi­sis­sä, joi­den tur­val­li­ses­sa oh­jauk­ses­sa ja esi­mer­kis­tä on op­pi­nut löy­tä­mään omat ra­jan­sa, heik­kou­ten­sa ja vah­vuu­ten­sa.

Kun äi­dis­tä tu­lee ta­val­li­nen ih­mi­nen, jäl­jel­le jää kii­tol­li­suus. Se kas­vaa kär­si­väl­li­syy­des­tä, jon­ka kan­nus­ta­ma­na ra­jo­ja on tes­tat­tu. Se no­jaa rak­kau­teen, jon­ka pe­rus­tal­le mi­nuus on ra­ken­net­tu. Se iloit­see yh­tei­sis­tä lu­ku­het­kis­tä, jot­ka roh­kai­si­vat löy­tä­mään omia pol­ku­ja ja pär­jää­mään sil­loin­kin, kun val­mii­ta vas­tauk­sia ei ole.

Ai­kuis­ten maa­il­mas­sa ei sa­no­ta yh­täk­kiä ja yl­lät­tä­en: ”Äi­ti, minä ra­kas­tan si­nua”, vaik­ka eh­kä mei­dän pi­täi­si. Kun ai­ka kier­tyy tar­peek­si kau­as, saan jos­kus pi­tää si­nua kä­des­tä niin kuin sinä olet pi­tä­nyt mei­tä. Sitä en­nen on vie­lä mon­ta ti­lai­suut­ta muis­tut­taa pu­keu­tu­maan läm­pi­mäs­ti, kut­sua syö­mään ja lu­va­ta om­mel­la met­su­rin­hou­suis­ta ir­ron­neet na­pit.

Joku ra­pis­te­lee etei­ses­sä kuk­ka­pa­ket­tia au­ki. Tuu­li­kaa­pis­ta kuu­luu su­pi­naa: ”Pi­täi­si­kö mei­dän lau­laa?”

”En tie­dä. No, jos lau­le­taan nyt kui­ten­kin... Pal­jon on­nea vaan, pal­jon on­nea äi­ti.”

Ei­hän se niin ko­me­as­ti ka­jah­ta­nut kuin vii­si­vuo­ti­aan suus­ta, mut­ta kui­ten­kin.

Otan keit­ti­ön kaa­pis­ta kah­vi­pa­ke­tin. Sen kyl­jes­sä on lau­la­ja An­na Puun teks­ti: Pei­lis­tä kat­sot mi­nuun, vuo­si vuo­del­ta enem­män. Sil­lä minä olen si­nus­ta ja sinä olet mi­nus­sa. Äi­ti.