Olin 3-vuotias, kun vuonna 1997 muutimme Kauttualta Vahenojalle. Lapsuuteni Vahenoja piirtyy mieleeni omana maailmanaan, isona seikkai­lu­kenttänä. Leikkipuistossa pään sai pyörälle sienilaitteella, solisevalla purolla leikimme sudenpentuja ja Vahenojan nappu­la­lii­ga­joukkue treenasi omalla jalka­pal­lo­ken­tällään. Kotipihassa kiipesimme pihlajan latvaan ja liu’uimme iskän puiden väliin rakentamalla vaijeriradalla.

Yk­siä rak­kaim­pia Va­he­no­ja-muis­to­ja­ni ovat Va­his­jen­gin seik­kai­lut. Va­his­jen­gin yti­men muo­dos­ti­vat it­se­ni li­säk­si iso­sis­ko­ni Es­si ja naa­pu­ris­sa asu­nut Kul­ma­lan Vee­ra. Muut­kin naa­pu­rus­ton lap­set oli­vat ajoit­tain osa jen­gi­äm­me, mut­ta mei­dän kol­men väi­tän edel­leen iden­ti­fi­oi­tu­van va­his­jen­gi­läi­sik­si. Roo­lit oli­vat sel­ke­ät: Es­si van­him­pa­na oli it­se­oi­keu­te­tus­ti pääl­lik­kö, Vee­ra toi­mi sih­tee­ri­nä ja minä nuo­rim­pa­na ja vä­hä­pä­töi­sim­pä­nä olin jen­gin lä­het­ti. Yri­tin mo­nes­ti nous­ta hie­rar­ki­as­sa ylös­päin, mut­ta pääl­lik­kö-Es­si ei pon­nis­te­luis­ta­ni pii­tan­nut.

Pää­ma­jam­me oli Kul­ma­lan leik­ki­mök­ki. Sii­nä mis­sä mei­dän oma leik­ki­mök­kim­me oli vii­mei­sen pääl­le ta­pe­toi­tu, Kul­ma­lal­la nau­la­sim­me nau­lo­ja ja piir­sim­me so­ta­suun­ni­tel­mia pit­kin sei­niä. Muis­tan edel­leen elä­väs­ti pää­ma­jan tuok­sun.

Va­his­jen­gi ei suin­kaan ol­lut asui­na­lu­eem­me ai­noa jen­gi, vaan vas­tus­ta­jam­me oli Va­he­no­jan poi­ka­po­ru­kas­ta koot­tu pa­ha­mai­nei­nen Pää­kal­lo­jen­gi.

Va­his­jen­gin ja Pää­kal­lo­jen­gin vä­lil­lä käy­tiin myös so­tia. Muis­tan so­ta­tan­te­ret­ta lä­hes­ty­es­sä vat­san­poh­jas­sa ni­pis­tä­neen jän­ni­tyk­sen. Yleen­sä so­dat su­jui­vat hy­vin rau­ha­no­mai­sis­sa mer­keis­sä, kyse oli enem­män­kin hen­ki­ses­tä so­dan­käyn­nis­tä. Ker­ran tais­te­lu Va­he­no­jan her­ruu­des­ta kui­ten­kin es­ka­loi­tui ja joh­ti ham­paa­ni ir­to­a­mi­seen. Mai­to­ham­paan, luo­jan kii­tos. Va­his­jen­gi­nä pää­tim­me kos­taa ky­sei­sen nyr­ki­nis­kun kii­kut­ta­mal­la vi­hol­lis­jen­gin jä­se­nen van­hem­pien pos­ti­laa­tik­koon la­pun: ”****** polt­taa tu­pak­kaa!”. Tot­ta se ei ol­lut, mut­ta so­das­sa ja rak­kau­des­sa on kaik­ki sal­lit­tua.

Lap­suu­des­ta­ni on lo­put­to­mas­ti on­nel­li­sia muis­to­ja. Ko­to­na on ai­na ol­lut tur­val­lis­ta, ja Va­he­no­jal­la ovet ovat edel­leen ai­na avoin­na. Niin kii­tol­li­nen kuin omis­ta lap­suus­vuo­sis­ta­ni olen ai­na ol­lut­kin, eri­tyi­sen etuo­i­keu­te­tul­ta oma lap­suus tun­tuu juu­ri nyt, täs­sä maa­il­man­ti­lan­tees­sa. On mu­ser­ta­vaa aja­tel­la, et­tä täl­lä­kin het­kel­lä lap­sia on kes­kel­lä ihan oi­ke­aa so­taa. Sii­nä mis­sä it­se me­net­ti mai­to­ham­paan, toi­set lap­set me­net­tä­vät ko­tin­sa ja lä­hei­sen­sä, jopa oman hen­ken­sä.

Kun­pa jo­kai­nen lap­si sai­si elää lap­suut­taan, ku­ten Va­his­jen­gi eli.