Eura, Honkilahti | Punainen talo tönöttää keskellä metsää Pyhäjärven länsirannalla, Haverin kylässä. Paikasta ei voi erehtyä, sillä risteyksessä vieraan toivottaa tervetulleeksi lohikäärme.
– Se on kuusenjuurakko, jonka isä toi tuohon kallion päältä. Hän löysi luonnosta muotoja, joihin aina lisäsi jotain, vaikkapa silmät, torpan nykyinen omistaja, raumalainen Riikka Santonen kertoo.
Juha Kaita-aho
Pihapolun varressa kohoaa kivipaasi. Sateen ja tuulen piiskaamaan graniittiin on kaiverrettu Arvo Santosen suunnittelema vaakuna: väärävartinen viikate ja loimuava tuli. Ne viittaavat huhtakaskeamiseen – ikivanhaan viljelymuotoon.
Arvon kuoltua vuonna 2015 Riikka sirotteli isänsä toiveen mukaisesti hänen tuhkansa muistokiveä ympäröivälle tontille.
– Isä kuului kirkkoon, mutta rakkaus tähän paikkaan saneli päätöksen.
Tytär muistelee, että muistokiven paikalleen siirtämisessä isä joutui turvautumaan apuun. Muutoin hänen tapanaan oli tehdä asioita usein viimeiseen asti omin voimin.
Niinpä Arvo Santonen esimerkiksi siirsi Huhtniitun torpan nykyiselle paikalleen sadan metrin matkan yksin ja ilman koneita.
– Naapurissa olisi ollut traktori, mutta hän päätti purkaa puolet talosta ja siirsi toisen puolen kokonaisena tukkien ja liinojen avulla. Kun kysyin, miten se onnistui, hän vastasi, että sehän oli alamäkeä.
Torppa, jonka Santonen siirsi, oli hänen lapsuudenkotinsa. Hän oli ostanut sen omakseen kasvattivanhempiensa kuoltua.
Juha Kaita-aho
Arvo Santonen syntyi sata vuotta sitten, vuonna 1924. Kansakuntaa repineestä verisestä sisällissodasta oli kulunut kuusi vuotta ja vastaitsenäistynyt Suomi oli yksi Euroopan köyhimmistä maista – kehitysmaa monella mittarilla.
Arvon elämän valttikorteissa ei ollut hurraamista: Isä oli saattanut raskaaksi kaksi naista, eikä puolison valinta osunut Arvon äitiin. Nousiaisissa piikonut äiti luovutti Arvon jo muutaman viikon ikäisenä tämän isoäidin hoiviin Honkilahdelle. Mummo ei kuitenkaan pystynyt huolehtimaan vauvasta, ja pojan kohtalona oli päätyä huutolaiseksi.
Huutolaisjärjestelmässä kunta luovutti elatusta vailla olleen lapsen hänen ylläpidostaan vähiten rahaa vaatineelle henkilölle.
– Halvimman tarjouksen tehnyt siis voitti, Riikka Santonen kiteyttää.
Virallisesti huutolaisjärjestelmä oli lopetettu Suomessa juuri edellisenä vuonna, mutta käytännössä se jatkui pitkälle 1930-luvulle asti. Monen huutolaislapsen kohtalo oli orjuutta muistuttava, mutta Arvolla kävi onni: hän päätyi alle 2-vuotiaana, useamman hoitopaikan kautta kierrettyään, Huhtniittuun. Siellä mäkitupalaiset Jalmari ja Hilma Salo pitivät kasvattipojasta yhtä hyvää huolta kuin biologisesta tyttärestään.
Elämänsä ehtoopuolella kasvattipoika kuvaili lapsuuttaan elämänsä onnellisimmaksi ajaksi, vaikka perheen elanto olikin ollut tiukassa.
– Monet kylällä eivät edes tienneet, ettei isä ollut Salojen oma poika. Ties miten hänelle olisi käynyt, jos hän ei olisi voinut kasvattaa juuriaan tähän, tytär pohtii.
Arvo Santonen saunarannassa katselemassa aavalle Pyhäjärvelle, jossa hän nuorena kalasti paikallisessa nuottakunnassa.
Riikka Santonen
Arvon elatukseen karhuttiin rahaa biologiselta isältä. Tähän liittyy tapahtuma, jota Santonen kuvailee viimeisessä kirjassaan (2015) yhdeksi varhaisimmista muistikuvistaan.
Kun elettiin pula-aikaa, myös isäksi tuomittu pientilallinen joutui koville, kun joutui maksamaan lapsenruokkoa ja elättämään perheensä. Tämä tuli polkupyörällä hakemaan, jotta olisi voinut halvemmalla kasvattaa ruokkolapsensa omassa perheessä. Mutta silloin tapahtuman keskipisteeseen joutunut asetti vastalauseensa vedoten "oikeaan" isäänsä ja siihen, että hän joka tapauksessa palaa kotiinsa vaikkapa metsien kautta.
Huhtniittu on nykyisin Pirjo Santosen ja hänen Haverista kotoisin olevan puolisonsa kesäpaikka.
Juha Kaita-aho
Puut kaartuvat polun ylle Huhtniitun pihassa. Kenttäkerros versoo saniaista, kortetta ja niittykukkaa – seassa perennoja. Pihan kasvit ja siellä havaitsemansa eläimet Arvo Santonen on tallentanut yhteen kirjoistaan.
Torpan entinen omistaja halusi, että luonto tulee pihaan asti ja myös tytär kertoo kasvaneensa ajatukseen, että kasvit löytävät itse paikan, josta pitävät.
– Olemme me silti raivanneetkin täällä siimaleikkurilla mieheni kanssa: ennen täällä näytti vielä enemmän viidakolta, Riikka Santonen toteaa.
Kasvillisuuden keskeltä kohoaa rakennelmia, joita luonto vähitellen ottaa haltuunsa: aitan katolla kasvaa paksu kerros sammalta, ja sammalilla ovat peittyneet myös pihaa vartioivat hahmot.
– Isän taideteokset ovat alkaneet lahota. Koetamme tukea niitä, mutta se olisi kokopäivätyötä.
Arvo Santosen taiteellinen puoli on jäänyt monilta piiloon. Tai ainakaan taidepihaa ei ole osattu aina yhdistää häneen.
– Kun kerran selostin Mannilan iltatorilla, missä mökkini sijaitsee, joku tokaisi, että siinähän on sen hullun taiteilijan koti. Kerran puolestaan todettiin, että tässähän on sen poliitikon mökki.
Tämän karppilammen Arvo Santonen kaivoi lapiolla pihan reunustalle.
Juha Kaita-aho
Arvo Santonen on kirjoittanut, että hänen pihansa "teelmillä" oli alun perin yleensä käyttötarkoitus, kunnes rakentamisinto vei mennessään. Riikka Santonen muistaa lapsuudestaan, että Huhtniitun piha herätti kiinnostusta ohikulkijoissa, esimerkiksi läheisen Sieravuoren mökkeilijöissä. Muutama vuosi sitten pihapiiri pääsi myös ITE Satakunnassa -teokseen, kun joku vinkkasi siitä kansantaiteen kartoittajille.
ITE on lyhenne sanoista itse tehty elämä. Riikan mukaan sanat kuvaavat hyvin hänen isäänsä ja tämän teoksia.
– Isän koko elämä on nähtävissä täällä Huhtniitussa.
Lukemisesta nauttinut Arvo viihtyi koulussa Mannilassa, "neljän kilometrin metsätaipaleen päässä" kotoa. Kansakoulun jälkeen hän oli ehtinyt toisen vuoden jatkokurssille saakka, kun syttyi sota. Nuorukainen vietti talvisodan rajun pakkastalven "mottimetsässä" polttopuita tehden.
Välirauhan jälkeen alkoi kolme vuotta kestänyt jatkosota. 18 vuotta täytettyään Arvollekin tuli käsky rintamalle täydennysmieheksi.
Sota jätti nuorukaiseen lähtemättömät traumat. Näin hän muisteli mieleen jääneintä tapahtumaa rintamalla viimeisen kirjansa loppuun kirjoittamassaan pienoiselämäkerrassa – ikään kuin ulkopuolelta elämäänsä tarkastellen.
Se oli todella etulinja, sillä kaksi korsua oli keskellä laajan suon saareketta. Siihen vihollinen teki ajoittain pikku hyökkäyksiä ottaakseen vankeja. Tuossa korsussa hän ehti olla muutaman viikon ja opetella vartiopalvelusta, kun taas tultiin. Kun hän oli menossa juoksuhaudan vartiopaikalle, sinne heitettiin käsikranaatti. Siinä tilanteessa hän sai shokin ja pakokauhun. Hän muisti vain, että joku, ehkä sisäinen ääni, huusi: pakoon.
Sotilaalla ei ollut muistikuvaa räjähdyksen jälkeisistä tapahtumista, mutta kymmeniä vuosia myöhemmin korsukaveri kertoi hänen paenneen avonaiselle suolle, josta hänet noudettiin. Seurauksena oli kuntoisuusluokan pudottaminen hevosmieheksi.
Ennen neuvostoliiton suurhyökkäystä kesällä 1944 Arvo pääsi lomalle, jolta ei enää palannut rintamalle. Poikkeustapaus hän ei ollut, sillä jatkosodan perääntymisvaiheessa käpykaartilaisia on arvioitu olleen peräti 12 000.
Tappiollisen sodan luonteeseen ja rauhanehtoihin kuului, ettei siitä seurannut rankaisua.
Tyttärelleen Arvo Santonen ei sodasta koskaan puhunut. Kysyminen aiheista, joista isä ei halunnut puhua, oli myös turhaa.
– Jos hän ei halunnut vastata johonkin kysymykseen, hän vain katsoi päin eikä pihahtanutkaan.
Isän elämän vaiheet kokonaisuudessaan selvisivät tyttärelle vasta hänen viimeisestä kirjastaan.
Sodan jälkeen Arvo keskittyi metsätöihin ja kalastukseen Pyhäjärvellä.
– Isä toimi paikallisen nuottakunnan nokkamiehenä. Tila ei yksistään elättänyt, joten elatusta piti hakea muualta.
Polkupyörä oli Arvo Santosen ajoneuvo auton sijaan.
Riikka Santosen kotialbumi
Arvo oli kuitenkin myös kiinnostunut yhteiskunnasta ympärillään ja luki paljon: hänessä paloi halu tietää asioita.
Santonen suoritti Kansanvalistusseuran kirjeopiston keskikoulun kurssin ja kouluttautui sitten nuorisoliikuntaneuvojaksi. Kesät 1956–64 hän toimi Honkilahden kunnan liikuntaohjaajana.
– Siitä monet isän vieläkin muistavat.
Vähäväkisillä ei vielä 1950-luvulla ollut juuri mahdollisuuksia kouluttautua ja edetä urallaan. Arvo löysi kuitenkin opiskeluväylän kansanopistosta, Työväen Akatemiasta, josta tie johti historian opintoihin yhteiskunnalliseen korkeakouluun. Nykyään opinahjo tunnetaan nimellä Tampereen yliopisto.
– Se oli ensimmäinen yliopisto, johon muidenkin kuin ylioppilaiden oli mahdollista päästä opiskelemaan, Riikka Santonen valottaa.
Vuonna 1971 huutolaispoika väitteli tohtoriksi aiheenaan pienviljelijöiden järjestäytyminen. Tyttären mukaan nykypäivänä harvan tarvitsee enää ponnistaa yhtä suurta sosiaalista loikkaa.
Tohtorius ei noussut hattuun pienviljelijäperheen pojalla, jonka identiteetti oli rakentanut suo, kuokka ja Jussi -tyyppiselle perustalle: Arvo ei tyttären mukaan juuri koskaan ostanut uusia vaatteita tai tavaroita eikä heittänyt mitään vanhaa menemään. Luonnonvarojen tuhlaaminen oli hänelle mahdoton ajatus – kuten monille muillekin menneiden sukupolvien edustajille.
– Isästä näkyi loppuun asti köyhyys ja alkeellinen elämä. Kaikki narunpätkät säästettiin, perheen ainut lapsi muistelee.
Arvo Santonen harrasti keskipitkän matkan juoksua piirimestaruustasolla 1950-luvulla.
Juha Kaita-aho
Elämänasenne juonsi lapsuuden köyhiin oloihin, joissa oli opittu korjaamaan rikki menneet asiat uuden ostamisen sijaan.
Paradoksaalista on, että Arvo Santonen perheineen asui pitkän pätkän elämästään Suomen äveriäimpänä pidetyssä kaupungissa, Kauniaisissa: siellä toimii Työväen Akatemia, johon hän päätyi kirjastonhoitajaksi.
Arvo Santonen on ikuistettu tuvan seinälle ripustettuun öljypastellityöhön. Teos on maalattu vuonna 1997, kun Santonen toimi kansalaisopiston valokuvamallina. – Alasatakunnassa oli aikanaan maalaajan ilmoitus, jossa kysyttiin, tunnistaako joku henkilön. Hän oli muuttamassa pienempään asuntoon ja luopui teoksesta. Naapuri tunnisti isän heti, Riikka Santonen kertoo.
Juha Kaita-aho
Jäädessään eläkkeelle vuonna 1987 Arvo päätti muuttaa takaisin lapsuuden maisemiinsa: Riikka oli 16-vuotias lukiolainen, kun perhe muutti Euran Tolppamäkeen.
Arvo Santonen ei koskaan hakeutunut akateemisiin piireihin. Sen sijaan hän päätyi tekemään omia tutkimuksiaan, joiden aiheet löytyivät työväen historiasta, mutta myös Euran, Honkilahden ja Haverin paikallishistoriasta. Tyttären mukaan hän teki mikrohistoriallista tutkimusta jo ennen kuin siitä tuli valtavirtaa historiantutkimuksessa.
– Isä halusi katsoa läheltä nähdäkseen kauas.
Myöhemmin kirjoihin tuli mukaan myös filosofista pohdintaa, luontoaiheita, paikannimien alkuperän arvailua ja fiktiota. Viimeisen kirjansa Ihmisen ongelmat – ongelmien ihmiset kirjailija sai käteensä vain viikkoa ennen kuolemaansa.
Tytär kertoo lukeneensa teoksia valikoivasti sieltä täältä: suuria määriä ei pysty kerralla ahmimaan.
– Isän kirjoitustyyli on melko raskasta luettavaa.
Nykyään Huhtniittu on Riikka Santosen kesämökki, jonne hän vetäytyy taiteen pariin. Kesäpaikka on historiallisia pukuja työkseen valmistavalle käsityöläiselle monella tapaa tärkeä: onhan hän löytänyt puolisonsakin Haverilta.
Lapsena Riikka vietti kesänsä aina Pyhäjärven rannalla, sillä isä ei koskaan oppinut nauttimaan kaupunkielämästä. Äiti Pirjo Santonen puolestaan ei ollut samaan tapaan luontoihminen.
Huhtniittu on nykyisin Pirjo Santosen ja hänen Haverista kotoisin olevan puolisonsa kesäpaikka.
Juha Kaita-aho
Vanhempien avioliitto ei tyttären mukaan ollut auvoinen. Jo taustat olivat erilaiset: isä oli köyhistä oloista ponnistanut työväenliikkeen kannattaja, äiti 11 vuotta nuorempi porvarisperheen tytär kainuulaisista vaaramaisemista.
Pirjo Santonen oli toimittaja, joka laati myös suuren määrän paikallislehtien historiikkeja – mukaan lukien Alasatakunnan.
Vanhempia yhdisti tyttären mukaan kiinnostus historiaan ja matkailuun. Yhdessä he eivät kuitenkaan matkailleet.
– Isä matkusti aina jonnekin ja äiti jonnekin ja minä olin jomman kumman mukana.
Kun koulutoverit matkustivat rantalomille, veivät Arvon ja Riikan matkat muun muassa Gruusiaan ja Jugoslaviaan.
Miten Arvo ja Pirjo sitten 1960-luvulla olivat löytäneet toisensa? Sitä he eivät koskaan paljastaneet tyttärelleen. Sen verran äiti Riikalle kertoi, että oli aina halunnut raittiin ja komean miehen. Arvo Santosen kohdalla kriteerit täyttyivät.
– Isä ei käyttänyt alkoholia eikä tupakkaa, ja aikanaan häntä kuulemma pidettiin kylän komeimpana poikamiehenä.
Tytär sai myöhemmin sattumalta tietoonsa, että hänen vanhempansa olivat tavanneet työmatkalla junassa.
Riikka Santosen mukaan Pyhäjärven ranta Haverissa oli hänen isänsä lempipaikka.
Juha Kaita-aho
Aallot liplattavat rantaan äärettömältä Pyhäjärven selältä. Huhtniitun tilaan kuuluu pala rantaa, jossa seisoo pieni saunamökki. Se on toiminut aiemmassa elämässään ainakin varastona, venevajana ja venäläisen sotavangin kotina.
– Tämä ranta oli isän lempipaikka, jossa hän saattoi istua tuntikausia katselemassa järvelle. Paikallaan oleminen ja mietiskely oli isälle tyypillistä, vaikka hän toisaalta myös teki paljon asioita.
Arvo Santonen oli oman tiensä kulkija, joka ei sulautunut joukkoon – eikä hän sitä yrittänytkään. Useille kyläläisille hän oli ITE Satakunnassa -teoksen mukaan vieras, kumara hahmo, jonka kanssa moni ei koskaan vaihtanut sanaakaan.
– Isällä ei ollut kaipuuta minkään ryhmän jäseneksi. Kukin sai hänen puolestaan toimia, miten lystäsi. Hän pärjäsi Huhtniitussa mainiosti yksinään, mutta jos joku eksyi tänne, hän puhui kyllä mielellään esimerkiksi pihan kasveista.
Etenkin nuorempana kasvuympäristöstään ja sen historiasta kiinnostunut Arvo oli kuitenkin monella tapaa mukana Honkilahden elämässä.
– Aina silloin tällöin joku tunnistaa minut sukunimestäni ja muistaa isästä jotain.
Riikka Santonen on jatkanut isänsä töitä Huhtniitussa: hän on muun muassa maalannut kissankelloja talon ikkunaluukkuihin ja uusinut kuistin koristeelliset vinoneliöt sapluunalla
Juha Kaita-aho
Tyttären mukaan hyljätyksi tuleminen lapsena heijastui hänen isäänsä aina tietynlaisena varovaisuutena ja sulkeutuneisuutena.
– Isälle oli vaikeaa muodostaa kiinteää suhdetta kehenkään. Aina sanotaan, että ihminen ei ole saari, mutta minun isäni kyllä oli.
Riikka Santonen kertoo usein pohtineensa isäänsä ja suhdettaan häneen. Suhdetta voisi kuvata mutkattomaksi, mutta ei välittömäksi: isä oli läsnä arjessa, mutta touhusi omiaan.
– Isä ei puhunut omista tunteistaan, eikä perheessämme halailtu. Kuolinvuoteella yllätyin, kun hän otti minua kädestä kiinni.
Isän ja tyttären yhteistä ajanvietettä olivat väittelyt, jotka saattoivat kestää tuntikausia. Keskusteluissa argumentoitiin asioista ilman pyrkimystä lopulliseen totuuteen saati toisen käännyttämiseen.
– Eniten olen jäänyt isästä kaipaamaan väittelyitämme.