Yhdistyksen tavoitteena on ollut herättää keskustelua valmentajien arvostuksesta ja asemasta ja – totta kai – parantaa näitä. Viimeisten viikkojen aikana esillä on kuitenkin ollut huomattavasti enemmän toinen keskustelu, jossa erään muodostelmaluisteluvalmentajan toimintatapoja on aiheesta kyseenalaistettu urakalla.
Asetelma kertoo karua kieltään sloganeiden ja tosielämän kertomusten ristiriitaisuudesta: Yhdenkin yksilön ylilyönnit haavoittavat koko valmentajakuntaa enemmän kuin tarpeeksi. Viimeistään tässä kohdin kannattaa lukijan hahmottaa yksi tosiseikka: Suurin osa suomalaisesta valmennuksesta tehdään edelleen oman toimen ohella ja harrastuspohjalta.
Varsinkin hieman pienemmillä paikkakunnilla juniorien treenejä pyyteettömästi vetävät isät, äidit, siskot, veljet ja muut innokkaat käyvät oikeissa palkkatöissä ja niiden ohessa iltaisin ja viikonloppuisin pyörittävät yksilöitä ja joukkueita mitä moninaisimmissa lajeissa ja tilanteissa selviten urakastaan vähintään kohtuullisesti – jollei jopa erinomaisesti, kun katsotaan, miltä pohjin ollaan liikkeellä.
Mutta ammattilaisten suhteen tilanne on erilainen: Sen lisäksi, että ammattivalmentajan toimintatapoja syynäävät urheilujärjestöjen omat säädökset ja uteliaat median edustajat, on myös olemassa työoikeudellinen puoli: Asema ja rooli asettavat tietyt raamit ja ehdot, joiden mukaan mennään – periaatteessa ihan kaikissakin ammateissa: Mestari ei saa alistaa kisälliään ja niin edelleen.
Mistä nämä median hekumoimat ylilyönnit sitten kumpuavat? Todennäköisesti tulosodotukset ja tilanne, jossa ollaan, eivät kohtaa ja painekattila kiehahtaa yli. Tai sitten urheilija(t) ymmärretään vain menestyksen pakolliseksi välikappaleeksi, joka lähes robotin kaltaisesti suorittaa opetetun tehtävän tilattuna aikana oikeassa paikassa. Ja totta kai, kaikki valmentajat ovat persoonia ja tekevät hommaansa sen läpi. Särmää kaivataan ja samalla pitää tietysti olla yhteiskunnan normeihin sopeutuva. Urheilun kuplassa tämä ei aina ole itsestään selvää.
Alasatakunnan levikkialueella vedetään viikoittain satoja harjoitustunteja kaiken-
ikäisille treenaajille laajalla lajikirjolla. Suurin osa näistä kulkee arvokkaana nuorisotyönä paikallista – kuntienkin kaipaamaa – pito- ja vetovoimaa merkittävästi lisäten. Siksikin jokainen harjoitusvetäjä on arvostuksensa ansainnut – vaan muistammeko tämän?
Milloin viimeksi olen kiittänyt hyvästä harjoituksesta? Välillä sitä vastoin kuulee kommentteja, joiden perusteella varsinkin juniorivalmentajiin kohdistuu aivan kohtuuttomia odotuksia ja eturistiriitoja. Koutsin pitäisi ”tahvosta” taikoa änärimies tai ainakin piirinmestari, vaikka tahvon omat ajatukset, toiveet ja ehkä jopa edellytyksetkin ovat vielä varsin keskentekoiset.
Kaikenlaisen menestyshypetyksen keskellä kuitenkin on olennaista muistaa, että tarjoamme ensisijaisesti lapsille ja nuorille positiivisen harrastusvaihtoehdon, jolla lisäämme liikuntaa harrastajien elämään ja annamme myös vetäjille oikeuden saada ajankäytölleen positiivinen vaste, sillä valmentajilla on oikeasti väliä!