Kuuluu Suomen Valmen­ta­ja­yh­dis­tyksen slogan, jota erityisesti viimeisen vuoden aikana on toisteltu erilaisissa yhteyksissä.

Yh­dis­tyk­sen ta­voit­tee­na on ol­lut he­rät­tää kes­kus­te­lua val­men­ta­jien ar­vos­tuk­ses­ta ja ase­mas­ta ja – tot­ta kai – pa­ran­taa näi­tä. Vii­meis­ten viik­ko­jen ai­ka­na esil­lä on kui­ten­kin ol­lut huo­mat­ta­vas­ti enem­män toi­nen kes­kus­te­lu, jos­sa erään muo­dos­tel­ma­luis­te­lu­val­men­ta­jan toi­min­ta­ta­po­ja on ai­hees­ta ky­see­na­lais­tet­tu ura­kal­la.

Ase­tel­ma ker­too ka­rua kiel­tään slo­ga­nei­den ja to­sie­lä­män ker­to­mus­ten ris­ti­rii­tai­suu­des­ta: Yh­den­kin yk­si­lön yli­lyön­nit haa­voit­ta­vat koko val­men­ta­ja­kun­taa enem­män kuin tar­peek­si. Vii­meis­tään täs­sä koh­din kan­nat­taa lu­ki­jan hah­mot­taa yk­si to­si­seik­ka: Suu­rin osa suo­ma­lai­ses­ta val­men­nuk­ses­ta teh­dään edel­leen oman toi­men ohel­la ja har­ras­tus­poh­jal­ta.

Var­sin­kin hie­man pie­nem­mil­lä paik­ka­kun­nil­la ju­ni­o­rien tree­ne­jä pyy­teet­tö­mäs­ti ve­tä­vät isät, äi­dit, sis­kot, vel­jet ja muut in­nok­kaat käy­vät oi­keis­sa palk­ka­töis­sä ja nii­den ohes­sa il­tai­sin ja vii­kon­lop­pui­sin pyö­rit­tä­vät yk­si­löi­tä ja jouk­ku­ei­ta mitä mo­ni­nai­sim­mis­sa la­jeis­sa ja ti­lan­teis­sa sel­vi­ten ura­kas­taan vä­hin­tään koh­tuul­li­ses­ti – jol­lei jopa eri­no­mai­ses­ti, kun kat­so­taan, mil­tä poh­jin ol­laan liik­keel­lä.

Mut­ta am­mat­ti­lais­ten suh­teen ti­lan­ne on eri­lai­nen: Sen li­säk­si, et­tä am­mat­ti­val­men­ta­jan toi­min­ta­ta­po­ja syy­nää­vät ur­hei­lu­jär­jes­tö­jen omat sää­dök­set ja ute­li­aat me­di­an edus­ta­jat, on myös ole­mas­sa työ­oi­keu­del­li­nen puo­li: Ase­ma ja roo­li aset­ta­vat tie­tyt raa­mit ja eh­dot, joi­den mu­kaan men­nään – pe­ri­aat­tees­sa ihan kai­kis­sa­kin am­ma­teis­sa: Mes­ta­ri ei saa alis­taa ki­säl­li­ään ja niin edel­leen.

Mis­tä nämä me­di­an he­ku­moi­mat yli­lyön­nit sit­ten kum­pu­a­vat? To­den­nä­köi­ses­ti tu­lo­so­do­tuk­set ja ti­lan­ne, jos­sa ol­laan, ei­vät koh­taa ja pai­ne­kat­ti­la kie­hah­taa yli. Tai sit­ten ur­hei­li­ja(t) ym­mär­re­tään vain me­nes­tyk­sen pa­kol­li­sek­si vä­li­kap­pa­leek­si, joka lä­hes ro­bo­tin kal­tai­ses­ti suo­rit­taa ope­te­tun teh­tä­vän ti­lat­tu­na ai­ka­na oi­ke­as­sa pai­kas­sa. Ja tot­ta kai, kaik­ki val­men­ta­jat ovat per­soo­nia ja te­ke­vät hom­maan­sa sen läpi. Sär­mää kai­va­taan ja sa­mal­la pi­tää tie­tys­ti ol­la yh­teis­kun­nan nor­mei­hin so­peu­tu­va. Ur­hei­lun kup­las­sa tämä ei ai­na ole it­ses­tään sel­vää.

Ala­sa­ta­kun­nan le­vik­ki­a­lu­eel­la ve­de­tään vii­koit­tain sa­to­ja har­joi­tus­tun­te­ja kai­ken-
ikäi­sil­le tree­naa­jil­le laa­jal­la la­ji­kir­jol­la. Suu­rin osa näis­tä kul­kee ar­vok­kaa­na nuo­ri­so­työ­nä pai­kal­lis­ta – kun­tien­kin kai­paa­maa – pito- ja ve­to­voi­maa mer­kit­tä­väs­ti li­sä­ten. Sik­si­kin jo­kai­nen har­joi­tus­ve­tä­jä on ar­vos­tuk­sen­sa an­sain­nut – vaan muis­tam­me­ko tä­män?

Mil­loin vii­mek­si olen kiit­tä­nyt hy­väs­tä har­joi­tuk­ses­ta? Vä­lil­lä sitä vas­toin kuu­lee kom­ment­te­ja, joi­den pe­rus­teel­la var­sin­kin ju­ni­o­ri­val­men­ta­jiin koh­dis­tuu ai­van koh­tuut­to­mia odo­tuk­sia ja etu­ris­ti­rii­to­ja. Kout­sin pi­täi­si ”tah­vos­ta” tai­koa änä­ri­mies tai ai­na­kin pii­rin­mes­ta­ri, vaik­ka tah­von omat aja­tuk­set, toi­veet ja eh­kä jopa edel­ly­tyk­set­kin ovat vie­lä var­sin kes­ken­te­koi­set.

Kai­ken­lai­sen me­nes­tys­hy­pe­tyk­sen kes­kel­lä kui­ten­kin on olen­nais­ta muis­taa, et­tä tar­jo­am­me en­si­si­jai­ses­ti lap­sil­le ja nuo­ril­le po­si­tii­vi­sen har­ras­tus­vaih­to­eh­don, jol­la li­sääm­me lii­kun­taa har­ras­ta­jien elä­mään ja an­nam­me myös ve­tä­jil­le oi­keu­den saa­da ajan­käy­töl­leen po­si­tii­vi­nen vas­te, sil­lä val­men­ta­jil­la on oi­ke­as­ti vä­liä!