Hyvä hoitotyö vaatii riittävästi käsipareja ja työmotivaatiota – ei tiettyä äidinkieltä.
Iida Rissanen-Vatja
Kansainvälisten ammattilaisten ja opiskelijoiden kouluttaminen suomalaiseen sote-systeemiin on yksi verrattain nopea keino saada työmaille lisää sairaanhoitajia ja lähihoitajia, sillä näille aloille ei esimerkiksi koulutuspaikkojen määrää kasvattamalla pysytä tuomaan helpotusta. Maakunnissa, tuoreimman ammattibarometrin mukaan Satakunnassakin, pulaa on jo kauan ollut myös alan muista osaajista, kuten yleis- ja erikoislääkäreistä sekä psykologeista. Näille aloille tunkua onkin jo huomattavan paljon koulutuspaikkatarjontaa enemmän, mutta tähän kysymykseen ei kabineteista tunnu löytyvän ratkaisuhaluja.
Hoitoalan isoa ongelmaa, valtavaa työkuormaa, riittämättömiä käsipareja ja kohtuuttoman pienenä pidettyä korvausta, ei tietenkään ratkaista yksin osaajatuonnilla – eikä kuulukaan. Saman materiaalisen arvostuksen lisäämisen ansaitsee hoitoalalla ihan jokainen kansalaisuudesta ja äidinkielestä riippumatta, ja moni haluaisi aidostikin jatkaa alallaan, kun sen vanhat haavat vihdoin ommeltaisiin umpeen. Siihen pitää maan johdossa tarttua ja kiireesti.
Parempiin palkkoihin tähtää myös viime viikolla alkanut Tehyn ja SuPerin hoitajalakko. Satakunnan sairaanhoitopiiriä lakko ei ainakaan vielä koske, mutta samojen järjestöjen huhtikuun puoliväliin asti jatkuva ylityö- ja vuoronvaihtokielto kuormittaa sote-palveluja laajasti täälläkin – ja tarkoittaa toisille entistäkin pidempiä työpäiviä ja henkistä ja fyysistä lastia.
Käytännössä lakko koskettaa silti jo nyt Pyhäjärviseudun ihmisiä, sillä meilläkin vaativin hoito annetaan yliopistollisissa sairaaloissa. Yksi tärkeimmistä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan pilareista ei juuri nyt kanna, ja korjaukset on viipymättä osoitettava sen perustuksiin.