Elä­mää­ni on var­jos­ta­nut vii­me vuo­sien ajan tar­ve ol­la fik­su, it­se­näi­nen, pi­det­tä­vä sekä saa­da hy­viä ar­vo­sa­no­ja yli­o­pis­tos­sa – ol­la toi­sin sa­no­en täy­del­li­nen.

Suo­ri­tus­kes­kei­nen yh­teis­kun­ta on jät­tä­nyt mi­nuun jäl­jen, mut­ta vas­ta ai­kui­si­äl­lä – on­nek­si. Yhä use­am­pi nuo­ri uu­puu ja mie­len­ter­vey­de­non­gel­mat yleis­ty­vät. Tämä on to­del­li­nen huo­le­nai­he ja on­gel­ma.

Suo­ri­tus­kes­kei­syys on sii­tä ove­la, et­tä se lui­ker­te­lee elä­män jo­kai­seen osa-alu­ee­seen. Yh­täk­kiä huo­maa, et­tä puu­tar­han­hoi­dos­ta­kin tu­lee haas­te, ja tu­lee it­ku, kun on unoh­ta­nut kas­tel­la ku­kat. Kun­to­sa­lil­le on men­tä­vä sään­nöl­li­ses­ti, kos­ka jos ei jak­sa, niin on huo­no ih­mi­nen.

Pie­nim­mis­tä­kin vir­heis­tä tu­lee it­seä mää­rit­tä­vä asia.

Ky­sy­myk­se­ni kuu­luu: Mis­tä suo­ri­tus­kes­kei­syys ja it­sek­riit­ti­syys joh­tu­vat? En­tä mik­si täl­lai­nen ajat­te­lu vai­kut­taa eni­ten nuo­riin?

Syy­tän osit­tain so­si­aa­lis­ta me­di­aa jat­ku­van pai­neen luo­mi­ses­ta. Nä­em­me vain kai­ken upe­an, mitä ys­tä­väm­me, tut­ta­vam­me ja tun­te­mat­to­mat te­ke­vät. Em­me kui­ten­kaan näe, mi­ten hei­dän aa­mu­puu­ron­sa rä­jäh­ti­vät mik­roon, ja päi­vän mie­len­kiin­toi­sin asia oli pos­ti­luu­kun ko­lah­ta­mi­nen.

En väi­tä, et­tä mei­dän pi­täi­si ker­toa so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa tyl­siä asi­oi­ta, vaan pa­ran­taa sitä kuu­lui­saa me­di­a­lu­ku­tai­to­am­me. Mi­nun­kin piti vä­hän ai­kaa sit­ten muis­tu­tel­la it­se­ä­ni sii­tä, et­tä kaik­kien elä­mä on vä­lil­lä tyl­sää ja jos­kus ai­ka hir­ve­ää.

En kui­ten­kaan hei­tä so­si­aa­lis­ta me­di­aa re­kan al­le, ja syy­tä pel­käs­tään sitä, sil­lä so­si­aa­li­nen me­dia on myös ilon ja mah­dol­li­suuk­sien läh­de.

On­gel­ma on myös mei­dän yh­teis­kun­tam­me ra­ken­teis­sa, ih­mis­ten mie­li­ku­vis­sa ja kes­kus­te­lu­ta­vois­sa. Mitä enem­män ys­tä­vä­ni pu­hu­vat kou­lu- tai työst­res­sis­tään tai kou­lu­ar­vo­sa­no­jen­sa tär­key­des­tä, sitä enem­män se tart­tuu mi­nuun, ja minä puo­les­ta­ni jat­kan pe­rin­net­tä ker­to­mal­la sa­mois­ta asi­ois­ta eteen­päin.

Sitä en tie­dä, mikä on oi­kea kei­no vä­hen­tää suo­ri­tus­kes­kei­syyt­tä, mut­ta mi­nua on aut­ta­nut it­se­myö­tä­tun­to. Myös sen hy­väk­sy­mi­nen, et­tä elä­mä ei tule kos­kaan ole­maan sar­ja pelk­kiä on­nis­tu­mi­sia tai pelk­kiä epä­on­nis­tu­mi­sia.

Jos epä­on­nis­tun, se ei hait­taa. Jos mi­nus­ta ei pi­de­tä, se­kään ei hait­taa. Näi­tä sa­no­ja kun tar­peek­si it­sel­le ho­kee, niin ei­kö­hän ne ala pik­ku­hil­jaa me­ne­mään pe­ril­le.