Kesä on vaarallista aikaa. Itse ainakin huomaan saavani saman hullun idean joka vuosi samoihin aikoihin, juuri silloin kun ensimmäiset auringonsäteet alkavat lämmittää. Eipä tullut poikkeusta tänäkään vuonna.

Sal­la-tyt­tö se päät­ti aloit­taa juok­su­har­ras­tuk­sen. Kai­pa mi­nua jo voi­si sään­nöl­li­sek­si ak­tii­vi­lenk­kei­li­jäk­si kut­sua, kun joka vuo­si sään­nöl­li­ses­ti ja ak­tii­vi­ses­ti lenk­kei­len ke­sä­kuun en­sim­mäi­set vii­kot.

Kuun­te­len ai­na kum­mas­tel­len, kun juok­sun har­ras­ta­jat ker­to­vat ra­kas­ta­van­sa len­kin jäl­keis­tä en­dor­fii­ni­ryöp­pyä ja niin kut­sut­tua ”run­ner’s high” -olo­ti­laa, joka joil­le­kin on­nek­kail­le il­mes­tyy len­kin ai­ka­na. Mie­les­tä­ni nämä olo­ti­lat tu­li­si eh­kä mää­ri­tel­lä uu­del­leen.

Len­kin jäl­kei­nen hy­vän olon hor­mo­nien esiin­mars­si kun ei ol­len­kaan joh­du lenk­kei­lys­tä it­ses­tään, vaan sii­tä, et­tä se on vih­doin ohi.

”Run­ner’s high” puo­les­taan tar­koit­taa mie­les­tä­ni en­nem­min­kin ti­laa, jos­sa ei juok­sul­la puus­kut­ta­es­sa tie­dä, mi­ten pit­kään py­syy ta­juis­saan tai ole ai­van var­ma olin­pai­kan si­jain­nis­ta tai va­luu­tas­ta.

Usein ”run­ner’s high” mää­ri­tel­lään ti­lak­si, jos­sa juok­se­mi­nen tun­tuu hel­pol­ta, in­nos­ta­val­ta ja jopa eu­fo­ri­sel­ta. En ha­lua kä­räyt­tää ke­tään, mut­ta epäi­len, et­tä se on saa­vu­tet­ta­vis­sa vain erit­täin spe­si­aa­leil­la huu­li­voi­teil­la.

Mik­si ih­mees­sä sit­ten ai­na aloi­tan juok­se­mi­sen ke­sän tul­les­sa? Juok­sen, kos­ka kesä on len­to­pal­loi­li­jan pe­rus­kun­to­kaut­ta, eli uu­teen kau­teen val­mis­tau­tu­mis­ta. Juok­sen, kos­ka len­kit on hyvä ajas­taa juu­ri so­pi­vas­ti Po­li­tiik­ka­ra­di­on jak­son mit­tai­sek­si. Juok­sen, kos­ka päi­vä toi­mis­tos­sa huu­taa tar­vet­ta raik­kaal­le ul­koil­mal­le, ja kos­ka vas­taan­tu­li­jat poik­keuk­set­ta moik­kai­le­vat iloi­ses­ti pos­sun­pu­nai­ses­ta naa­mas­ta­ni huo­li­mat­ta.

Usein kuu­lee sa­not­ta­van, et­tä mitä enem­män juok­see, sitä ko­vem­min sii­hen jää kouk­kuun. En ole kos­kaan tain­nut pääs­tä har­ras­tuk­ses­sa­ni niin pit­käl­le, et­tä täl­lai­nen taso oli­si saa­vu­tet­tu.

Oma suh­tau­tu­mi­se­ni juok­se­mi­seen on kui­ten­kin ki­tey­tet­tä­vis­sä seu­raa­vas­ti – mitä enem­män kek­sii syi­tä läh­teä len­kil­le ja li­sä­ak­ti­vi­teet­te­ja len­kin ajak­si, sitä vä­hem­män muis­taa in­ho­a­van­sa koko tou­hua.