Matkallani Uudessa-Seelannissa olen huomannut, että eläinten hyvinvointiin liittyviin säädöksiin suhtaudutaan täällä paljon lepsummin kuin kotimaassa. En siis tarkoita, ettäkö eläimet voisivat huonosti, vaan että niiden oloa ei ole säädelty ja valvottu lainkaan niin tarkasti. Karja kuljeskelee luonnon­lai­tu­milla ilman minkäänlaisia säänsuojia, juomakuppeja ei ole lämmitetty, ja kukaan ei käy tilalla tarkastamassa, onko jokaisella korvamerkki.

Kor­va­merk­ki toki pi­tää ol­la, mut­ta sen puu­te to­de­taan vas­ta jos mer­kit­tö­män eläi­men vie näyt­te­lyyn tai las­taa teu­ra­sau­toon. Ker­taa­kaan en myös­kään ole kuul­lut, et­tä jon­kun ti­lal­le oli­si hä­ly­tet­ty vi­ra­no­mai­set jon­kun ohi­kul­ki­jan toi­mes­ta.

Ovat­ko nämä eläi­met sit­ten on­net­to­mia? Ei­vät mi­nun näh­däk­se­ni. Eläi­men kä­si­tys hy­vis­tä olois­ta kun on usein ai­ka lail­la eri­lai­nen kuin mei­dän ih­mis­ten. Jos ih­mi­nen ma­kaa maas­sa yl­tä pääl­tä ku­ras­sa, on hä­nel­lä yleen­sä asi­at ai­ka lail­la pie­les­sä, tai ai­na­kin hän ko­kee kai­paa­van­sa suih­kua ja kui­via vaat­tei­ta. Sian nä­kö­kul­mas­ta vas­taa­va olo­ti­la on kui­ten­kin mitä mai­ni­oin, var­sin­kin ke­säl­lä, kun mu­ta­ker­ros vii­len­tää ja suo­jaa ihoa au­rin­gon ja kär­päs­ten kiu­soil­ta.

Jos taas ih­mi­nen jou­tuu sei­so­maan kes­kel­lä pel­toa il­man vaat­tei­ta tuu­les­sa ja sa­tees­sa, on hän kyl­mis­sään ja sur­kea. Leh­mä sen si­jaan kään­tää se­län tuu­leen ja jat­kaa mä­reh­ti­mis­tä, sil­lä sen val­ta­va ko­neis­to tuot­taa niin pal­jon läm­pöä et­tei sitä ihan pik­ku­pu­hu­ri jääh­dy­tä.

Nämä ovat vain muu­ta­mia esi­merk­ke­jä sii­tä, mi­ten ih­mi­sen aja­tus­maa­il­ma poik­ke­aa eläi­mes­tä. Näi­tä ero­a­vai­suuk­sia on pal­jon enem­män­kin, ja ai­na­kin mi­nus­ta ne pi­täi­si tuo­da en­tis­tä pa­rem­min ylei­sön tie­toi­suu­teen, ny­ky­ään kun ko­vin her­käs­ti voi­daan tuo­mi­ta vil­je­li­jä huo­nos­ta eläin­ten­pi­dos­ta jos pos­sut ovat ”li­kai­sia” tai leh­mät ”pa­le­le­vat” ul­ko­na myrs­kys­sä.

Usein näil­le asi­oil­le ei vain voi mi­tään, ja kar­ja­ti­lal­la kas­va­nee­na voin ker­toa et­tä esi­mer­kik­si nau­ta­lau­man pi­tä­mi­nen puh­taa­na on lä­hes mah­do­ton teh­tä­vä: nau­dat kun ta­paa­vat syö­dä kui­vik­keen­sa, son­tia ruo­kaan­sa, ja käy­dä ka­san pääl­le maa­ta. Ja aut ar­mi­as jos maas­sa on ku­raa ja li­kai­sia ve­si­lä­tä­köi­tä, sitä rus­ke­aa lie­jua kun on niin pal­jon kä­te­väm­pi juo­da vaik­ka se au­to­maat­ti­nen ve­si­kup­pi oli­si pa­rin met­rin pääs­sä...

Laumassa on laumaeläimen paikka.

Raita Markula

Mis­tä eläin sit­ten oi­ke­as­ti kär­sii? Suu­rin osa ny­ky­ään maa­ti­loil­la pi­det­tä­vis­tä hyö­ty­e­läi­mis­tä on lau­ma­e­läi­miä (leh­mät, lam­paat, he­vo­set yms.). Lau­ma­e­läi­mel­le suu­rin mah­dol­li­nen kär­si­mys on ol­la eros­sa lau­ma­to­ve­reis­ta. Yk­si­näi­nen lam­mas, oli sil­lä muu­ten mi­ten hy­vät olot ta­han­sa, on ai­na on­ne­ton ja huu­taa ikä­vään­sä. Mo­net eläi­met pys­ty­vät pii­lot­ta­maan ai­van kä­sit­tä­mät­tö­män mää­rän ki­pua ja epä­mu­ka­vuut­ta, ihan vain py­sy­äk­seen po­ru­kan mu­ka­na ja vält­tääk­seen sil­mä­ti­kuk­si jou­tu­mis­ta. Lau­ma tuo tur­vaa ja sii­hen kuu­lu­mi­nen mah­dol­lis­taa eläi­men la­jin­mu­kai­sen käy­tök­sen.

Vas­ta näi­den so­si­aa­lis­ten seik­ko­jen jäl­keen tu­le­vat ne nor­maa­lit pe­rus­tar­peet, ruo­ka, juo­ma ja suo­ja. Niis­sä­kin on kui­ten­kin ero­ja ih­mis­ten stan­dar­dei­hin: ku­ten jo ai­em­min mai­nit­sin, eläin saat­taa hy­vin va­li­ta ku­ra­ve­den puh­dis­te­tun vaih­to­eh­don si­jaan, ja jo­nain päi­vä­nä kui­vi­ke­ol­ki saat­taa mais­tua pa­rem­mal­ta kuin var­ta vas­ten paa­lat­tu säi­lö­re­hu. Myös ma­kuu­pai­kan puh­tau­des­ta voi­daan väi­tel­lä, mut­ta vaik­ka kuin­ka kui­vit­tai­sit, leh­mä saat­taa sil­ti pää­tyä mä­reh­ti­mään tyy­ty­väi­se­nä son­ta­ka­sas­sa.

Suu­rin osa eläi­miä pi­tä­vis­tä ih­mi­sis­tä ha­lu­aa taa­ta ne­li­jal­kai­sil­le työ­to­ve­reil­leen mah­dol­li­sim­man hy­vät olot noin alun al­ka­en­kin, ja jos näin ei ole, kar­si­na­ko­ko­jen tark­ka mit­tai­lu ei vält­tä­mät­tä ta­kaa eläin­ten hy­vin­voin­tia.

Mitä täs­tä sit­ten opim­me? Eläin ei ole ih­mi­nen, ja ym­mär­tääk­se­si eläin­tä si­nun täy­tyy muut­taa aja­tus­ta­po­ja­si. Seu­raa­van ker­ran kun ke­vään pa­him­pa­na los­ka-ai­ka­na pa­hek­sut naa­pu­rin nau­to­jen ra­pai­sia ta­ka­muk­sia, niin kat­so vä­hän tar­kem­min: näyt­tää­kö Man­sik­ki on­net­to­mal­ta ku­ra­hän­ti­neen? Vai on­ko se sit­ten­kin ihan tyy­ty­väi­nen, puls­ka kant­tu­ra joka viis vei­saa sääs­tä ja siis­tey­des­tä? Ja taas toi­saal­ta, te­ke­vät­kö jot­kin eläin­ten hy­vin­voin­tiin täh­tää­vät sää­dök­set ja mää­räyk­set mi­tään muu­ta kuin li­sää­vät vil­je­li­jän työ­taak­kaa?

Suu­rin osa eläi­miä pi­tä­vis­tä ih­mi­sis­tä ha­lu­aa taa­ta ne­li­jal­kai­sil­le työ­to­ve­reil­leen mah­dol­li­sim­man hy­vät olot noin alun al­ka­en­kin, ja jos näin ei ole, kar­si­na­ko­ko­jen tark­ka mit­tai­lu ei vält­tä­mät­tä ta­kaa eläin­ten hy­vin­voin­tia. Keh­tai­sin jopa väit­tää, et­tä pe­rin­tei­seen maa­lais­jär­keen luot­ta­mi­nen oli­si jois­sain ta­pauk­sis­sa pa­rem­pi rat­kai­su kuin uu­sien py­kä­lien sää­tä­mi­nen, sil­lä lop­pu­jen lo­puk­si­han me kaik­ki ha­lu­am­me ter­vei­tä eläi­miä ja sitä kaut­ta hy­vää, puh­das­ta ruo­kaa, niin yk­sin­ker­tais­ta se on.