Esikoiseni kanssa pikkuserkkuni luona kylässä, 1997. Kuvan lasten isovanhempien vanhemmat ovat olleet sisaruksia keskenään.
Sanna Nylanderin kotialbumi
On joulukuinen aamuyö. Istun makuuhuoneen keinutuolissa pientä vauvaani imettäen ja katselen ikkunasta ulos. Huonetta valaisee ikkunaan teippaamani jouluvaloketju. Tunnelma on pehmeä ja ihanan pysähtynyt. Olin raskausaikana kuullut osanottoja tilanteestani, mutta juuri nyt koin olevani maailman onnellisin ihminen. 19-vuotias yksinhuoltaja, mutta onnellisin ikinä.
Esikoiseni ensimmäisten kuukausien aikana vietimme paljon aikaa pikkuserkkuni luona. Sain äärimmäisen tärkeää vertaisseuraa nuoresta sukulaisäidistä. Iltaisin nukutin vauvani rinnalleni, pakkasin hänet toppavermeisiin ja työnsin vaunuissa kotiimme. Kipitin käärö kainalossani ylimmän kerroksen asuntoomme, jossa riisuin vauvan pinnasänkyynsä jatkamaan yöuniaan. Kello yhden imetyksen jälkeen kävin itsekin yöpuulle.
Puita ja paheita. Au-kirjainparin merkitys on muuttunut, ja Z-sukupolvi tuntee sen onneksi enää vain osana alkuaineiden jaksollista järjestelmää.
Sanna Nylanderin kotialbumi
Ilmeisesti joitain kyläläisiä oli alkanut pistämään silmään, kun työntelin vaunuja niin myöhään ulkona. Jotain ”kevytkenkäistä” semmoisessa touhussa täytyi olla. Kokeilin kyllä seurakunnan vertaiskerhoa, mutta se järjestettiin kukonlaulun aikaan. Ilmassa oli merkkejä, että vielä turmelisin lapseni yhteiskuntakelvottomalla, iltapainotteisella vuorokausirytmilläni.
Esikoisen kanssa hitaalla aamupalalla 1998. Söimme vasta aamiaista, kun muut äidit lykkivät jo vaunujaan kerhosta koteihin päin.
Sanna Nylanderin kotialbumi
Minua hämmensi joidenkin äitien, ehkä hyvää tarkoittaviksi ajatellut neuvot, kuten "älä reagoi itkuun heti tai lapsesta tulee vaativa" ja "ei se ole nälkää, se pitää sua vaan tuttina". Kasvatus- ja hoito-ohjeissa kaikuivat ikäpolvierot ristiriitaisina. Uskomus lapsen perustarpeisiin vastaamalla pilatuista "ipanoista" istui lujassa. Kautta aikain kokemukset olivat opettaneet naisille, ettei liikaa kannata kiintyä, jos tahtoo järkensä säilyttää.
Tapasin nykyisen puolisoni, kun esikoiseni oli vuosikas. Olimme lapseni kanssa "valmis paketti", niin kuin meillä päin on kerran tai kaksi joka polvessa tavattu olla. En ollut väkeni ensimmäinen au-äiti. Tunsin taustani, statukseni ja ikäni vuoksi äitiyteni paineistetuksi. Alettuamme yhdessä odottamaan vauvaa sanoi neuvolantäti, että isän pitää muuttaa heti kirjansa minun ja lapseni luo. Emme olisi sitten mikään susipari.
Uuden alku. Maaliskuussa 1999 kahden hengen perheemme täydentyi "iskällä". Vuoden kuluttua olimme viisihenkinen perhe.
Sanna Nylanderin kotialbumi
Kun ultrassa näkyi kaksoset, lähdin soittelemaan sukulaisilleni uutista perheenlisäyksestä. Yhdeltä sain moitteita ajattelemattomuudestani, kun hankkiuduin raskaaksi ennen ammatin hankkimista. Toiselta sain ehdotuksen luovuttaa esikoiseni huoltajuus hänelle – ihan varmuudeksi, ettei tämänkin nuoren äidin lapsia tule sossut hakemaan huostaan. Varmasti ihmiset olivat huolissaan kunniallisuudestamme, toimeentulostamme tai jaksamisestamme, mutta minulle olisi riittänyt pelkkä ”Paljon onnea!”.
On jälleen joulukuinen yö, kun istun keinutuolissa miettien, että kylläpä maailma onkin 26 vuodessa muuttunut! On lapsentahtista imetystä ja mitä monimuotoisempia perheitä, tyhjät nimettömätkin on tosi ookoo. Mutta entä jos maailmaa enemmän olenkin muuttunut minä itse, kun puolisoni on hyväksynnällään rakastanut minut vahvaksi ja varmaksi. Toivottavasti lapsiamme suojelisivat katkeruudelta nämä meidän todellisuutemme portinvartijat: itsetuntemus, ymmärrys, empatia ja luottamus.
Hyvä vai paha kakku? Häpeäkäsitysten maaperä syntyy katkeruudesta. Katkeruus on ulkopuolelta määritellyksi ja tuomituksi tulemisen puhdistamattomia haavoja.
Sanna Nylanderin kotialbumi