Täti, serkku ja mummo 1970-luvun alussa, pari vuotta ennen tätini kuolemaa. Eläväisen kesäkuvan sukulaisistaan otti äitini serkkupoika.

Kan­sain­vä­lis­tä las­ten päi­vää vie­te­tään mar­ras­kuun 20. päi­vä. ’Mar­ras’ on van­ha, luon­non­kier­toon liit­ty­vä in­do­eu­roop­pa­lai­nen lai­na­sa­na, jon­ka ety­mo­lo­gia tar­koit­taa kuol­lut­ta tai kuo­le­mai­sil­laan ole­vaa. Sat­tu­maa kuu­kau­den ni­men kans­sa tai ei, on mar­ras­kuul­le si­joi­tet­tu myös vai­na­jien muis­to­päi­vä ja lii­ken­teen uh­rien päi­vä. Ol­koon tämä mar­ras­kui­nen blo­gi­kir­joi­tuk­se­ni pari sa­naa meil­le su­re­vil­le sekä muis­to­kir­joi­tus nuo­re­na kuol­leil­le rak­kail­lem­me, jot­ka kul­ke­vat su­ru­jen sil­lan toi­sel­la puo­len.

En ol­lut vie­lä syn­ty­nyt­kään, kun äi­ti­ni 18-vuo­ti­as pik­ku­sis­ko kuo­li ta­pa­tur­mai­ses­ti. Tä­ti­ni tra­ge­dia nou­si aja­tuk­sii­ni vii­me ke­vää­nä, kun olin lä­hel­lä me­net­tää oman nuo­re­ni. Ro­mah­din. Ta­ju­sin et­ten kos­kaan oli­si tur­vas­sa pa­him­mal­ta mah­dol­li­sel­ta – oman lap­sen me­net­tä­mi­sel­tä. Mi­nus­ta tuli avu­ton ja tur­va­ton. It­kes­ke­lin viik­ko­kau­sia hal­lit­se­mat­to­mas­ti ja vä­syin ta­val­li­sis­ta, päi­vit­täi­sis­tä as­ka­reis­ta. Sain myös krii­si­a­pua, mut­ta kun ke­säl­lä kuu­lin tut­ta­va­ni jou­tu­van hau­taa­maan lap­sen­sa, las­te­ni ikä­to­ve­rin, al­koi kurk­ku­a­ni ku­ris­ta­maan taas ai­van val­ta­vas­ti.

Pikkusiskon tragedian muistelijan (2023) sanat ehtyvät hautajaisten kohdalla, jossa faktuaalinen tarinankerronta tulee päätökseen. Suvussamme ei tunneta surusanastoa.

Hämeensilta, Hyvinkää 2023. En koskaan ohita tätä paikkaa miettimättä, että näille raiteille päättyi tätini nuori elämä.

En voi­nut ol­la ajat­te­le­mat­ta kaik­kia maa­il­man kuol­lei­ta lap­sia, hei­dän van­hem­pi­an­sa, si­sa­ruk­sia, su­ku­lai­sia ja ys­tä­viä. Ajat­te­lin ky­lä­läi­siä, naa­pu­rus­to­ja ja har­ras­tus­po­ru­koi­ta, kou­lu­jen ai­kui­sia ja op­pi­lai­ta. Sa­noin hil­jaa mie­les­sä­ni sa­nan ’suru’ ja sen sa­no­es­sa­ni siir­ryin ko­ti­ky­län rai­til­le vuo­teen 1992. Mie­li­ku­vas­sa olin 13-vuo­ti­as seis­ka­luok­ka­lai­nen mat­kal­la kou­lus­ta ko­tiin, ja niin yk­sin, et­tä tun­sin tu­keh­tu­va­ni mie­li­ku­vaa­ni.

Maa­il­man ys­tä­väl­li­sin, ai­na toi­set huo­mi­oi­va poi­ka mei­dän ra­pus­tam­me, oli kuol­lut edel­lis­ke­sä­nä au­to-on­net­to­muu­des­sa. Hän oli kuol­les­saan 18-vuo­ti­as, ai­van ku­ten tä­ti­ni­kin. Seis­ka­luo­kan hiih­to­lo­mal­la kuo­li on­net­to­muu­des­sa tyt­tö rin­nak­kais­luo­kal­tam­me. Pu­na­tuk­kai­nen, ku­ten tä­ti­ni­kin. Pu­huin kou­lus­sa kuo­le­mas­ta ja kuol­leis­ta nuo­ris­ta niin pal­jon, et­tä mi­nua ihan kiu­sat­tiin sii­tä. Tun­tui, et­tä ul­ko­puo­lel­ta­ni ra­jat­tiin jopa oi­keu­te­ni su­run ko­ke­mi­seen, kun en ol­lut sen­tään me­net­tä­nyt per­heen­jä­se­niä.

Seu­raa­vi­na vuo­si­na hau­dat­tiin li­sää lii­ken­ne­on­net­to­muuk­sien nuo­ria uh­re­ja. Su­rim­me it­se­mur­han teh­nei­tä ys­tä­viä ja tut­tu­ja. Oma lu­kun­sa ovat ol­leet nuor­ten te­ke­mät sur­ma­te­ot – jon­kun meis­tä lap­sia sur­maa­jat­kin ovat. Kun li­sä­tään sop­paan vie­lä hu­hu­pu­heet maus­teek­si niin so­si­aa­li­nen eris­tä­mi­nen yh­tei­söis­tä on val­mis. Suru pie­nel­lä paik­ka­kun­nal­la, jos­sa kaik­ki tun­si­vat toi­sen­sa, oli jo­tain niin ka­ma­laa – sa­maan ai­kaan yh­dis­tä­vää ja erot­ta­vaa.

Kurjenrahkan kansallispuisto 2023. Lääkäri kirjoitti minulle viime keväänä kuukauden sairasloman. Tällä kertaa prosessointi tapahtui perheen kanssa ulkoillen sekä hakemalla vintin kätköistä ompelukoneet.

Kotikylän nuorten viimeinen leposija, Nurmijärvi 2023. Lokakuiselle kynttilänvientikierrokselle puin lämmikkeeksi keväisen ompelukseni, suruhameen.

Ajat­te­len, et­tä me ky­lä­läi­set em­me osan­neet muu­ta kuin juo­da it­sem­me hir­ve­ään kän­niin ja hu­ma­las­sa it­keä su­rua pie­nem­mäk­si. Sitä te­ki­vät kai­ke­ni­käi­set, yh­des­sä ja yk­sin. Lä­hei­sen­sä me­net­tä­neil­tä on odo­tet­tu it­kua ja toi­min­ta­ky­vyt­tö­myyt­tä, toi­saal­ta taas täyt­tä vai­ke­ne­mis­ta ja ta­pah­tu­neen unoh­ta­mis­ta. Jos on pi­tä­nyt it­sen­sä työn­täy­tei­se­nä tai muu­ten ak­tii­vi­se­na, on par­jat­tu kyl­mäk­si, vaik­ka su­rua voi pro­ses­soi­da niin mo­nin eri ta­voin. Suru on su­ri­jan­sa nä­köi­nen, elä­män­ko­ke­mus­ten sum­ma. Ei sil­lä ole al­ku- tai lop­pu­pis­tet­tä, ja vä­lil­lä tulp­pa nou­see pin­taan.

Su­re­van koh­taa­mis­ta ei myös­kään tar­vit­se pe­lä­tä. Kau­pan hyl­ly­köi­den taak­se luik­ki­mi­sen si­jaan voi il­mais­ta, et­tä: ”Mä olen kuul­lut – otan osaa” ja ky­syä ku­ten van­hal­ta tu­tul­ta ky­syi­si: ”Mitä sul­le kuu­luu?” Vas­taus voi yl­lät­tää, sil­lä elä­mään kuu­luu kaik­kea muu­ta­kin kuin pel­kät me­ne­tyk­set.

Heinätöitä äitini kotipaikassa 1974. Ensin minua itketti, kun tajusin, että tässä eletään ensimmäistä kesää ilman pikkusiskoa. Nyt saan kuvasta jo lohtuakin – arki jatkui, ja niin jatkui elämäkin.