Tun­nen van­hem­pie­ni ikä­luo­kan edus­ta­jia, joil­la on ol­lut elä­män­sä ai­ka­na yk­si tai kak­si työ­nan­ta­jaa. Moi­nen on ikä­luo­kas­sa­ni ta­va­ton­ta. Kol­le­ga­ni ker­toi tun­te­van­sa yh­den ikäi­sem­me ta­pauk­sen, mikä on pe­rin häm­mäs­tyt­tä­vää.

Mie­tin työ­his­to­ri­a­ni se­ka­vuut­ta, ja si­sim­mäs­sä­ni vä­läh­ti mie­li­ku­va sa­du­no­mai­ses­ta idyl­lis­tä, jos­sa työn­te­ki­jä on nuo­re­na pääs­syt kas­va­maan yh­den ja sa­man työ­nan­ta­jan huo­mas­sa. Jär­jel­lä ym­mär­rän, et­tei se vält­tä­mät­tä ole ai­na ko­vin ro­mant­tis­ta.

Lis­ta­sin pa­pe­ril­le kaik­ki elä­mä­ni työ­nan­ta­jat. Kun olin saa­nut lis­tan val­miik­si, jou­duin vie­lä kah­des­ti li­sää­mään sii­hen ni­miä, joi­ta en ol­lut muis­ta­nut. Lis­tal­la on 19 työ­nan­ta­jaa ja li­säk­si oma y-tun­nus.

En ole mie­les­tä­ni elä­nyt eri­tyi­sen vil­lis­ti. Paik­ka­kun­ta on vaih­tu­nut jo­ku­sen ker­ran, ja mää­rä­ai­kai­suuk­sia nä­em­mä ker­tyy hel­pos­ti usei­ta. Alal­la on toki mer­ki­tys­tä, sil­lä muis­tan joil­lain en­sim­mäi­sis­tä työ­pai­kois­ta­ni tar­jo­tun mah­dol­li­suut­ta jat­koon, mut­ta opis­ke­lu meni etu­si­jal­le.

Olen sii­von­nut niin ho­tel­le­ja kuin ra­ken­nus­työ­mai­ta­kin. Olen myy­nyt leh­tiä pu­he­li­mit­se, lot­toa ki­os­kil­la, vii­ne­jä mo­no­po­li­liik­kees­sä ja ruu­su­ja öi­sin an­nis­ke­lu­ra­vin­to­lois­sa. Mo­nen sor­tin ta­pah­tu­ma­jär­jes­tä­mis­teh­tä­vää on ol­lut, ja sit­ten siir­ryin kir­joit­ta­maan mui­den jär­jes­tä­mis­tä ti­lai­suuk­sis­ta.

Ko­ke­mus eri aloil­ta opet­taa ym­mär­tä­mään sy­väl­li­sem­min eri­lai­sia ih­mi­siä ja sitä, mitä ym­pä­ril­lä ta­pah­tuu kai­ken ai­kaa. Heit­täy­ty­mis- ja so­peu­tu­mis­tai­dot voi­vat vah­vis­tua, kun työ­pai­kat vaih­te­le­vat.

Jat­ku­vuu­den puut­tu­es­sa työn­te­ki­jä ei saa tun­tu­maa työ­pai­kan pit­kän ai­ka­vä­lin ta­voit­tei­siin, ja si­tou­tu­mi­sen tai­to­jen ke­hit­ty­mi­nen voi vii­väs­tyä. Työ­ka­ve­rit saat­ta­vat jää­dä osin ar­voi­tuk­sel­li­sik­si hah­moik­si. Vaik­ka vaih­te­lu vir­kis­tää ai­vo­ja, tus­kin lo­pu­ton muu­tos­ten vir­ta­kaan ih­mi­sen par­haak­si on.

Olen huo­man­nut jos­kus ker­taa­va­ni mie­les­sä­ni, mi­ten kuu­luu­kaan toi­mia työ­pai­kas­sa, jos­sa olen ky­sei­sel­lä het­kel­lä töis­sä. Ar­vos­te­taan­ko tääl­lä mah­dol­li­sim­man it­se­näis­tä te­ke­mis­tä vai ha­lu­taan­ko mi­nun var­mis­ta­van yk­si­tyis­koh­dat­kin esi­mie­hel­tä? Te­räs­te­tään­kö tääl­lä päi­vää ala-ar­voi­sel­la ja mie­lel­lään ko­va­ää­ni­sel­lä huu­mo­ril­la, vai on­ko pa­ras­ta an­taa tah­di­kas ja so­fis­ti­koi­tu­nut vai­ku­tel­ma?