Milloinkaan muulloin suomalaisissa kodeissa tuskin annetaan näin paljon lupauksia kuin näinä päivinä. Kun suuntaamme katseemme tulevaisuuteen lanttu­laa­ti­koiden ja konveh­ti­ra­si­oiden ääreltä, näemme loputtomasti lupauksia paremmasta ja mahtavammasta. Uuden vuoden alkaessa suunta ei voi olla kuin ylöspäin.

His­to­ri­an­kir­jois­ta löy­tyy var­mas­ti nii­tä­kin, ket­kä on­nis­tui­vat lu­nas­ta­maan lu­pauk­sen­sa ja joil­le koit­ti se kuu­lui­sa uu­si al­ku. Enem­mis­tö kui­ten­kin unoh­taa lu­pauk­sen­sa vii­meis­tään lop­pi­ai­se­na, kun kaa­pis­ta löy­tyy vie­lä yk­si avaa­ma­ton ra­sia Juh­la­pöy­dän kon­veh­te­ja. Mah­dot­to­mal­ta tun­tu­via pi­ka­pa­ran­nuk­sia ei lie­ne­kään vii­sas­ta ta­voi­tel­la, mut­ta pie­ni kat­se tu­le­vai­suu­teen kan­nat­taa sil­ti suo­da.

Tu­le­vai­suus kat­taa pal­jon enem­män kuin pel­kän en­si vuo­den. Tu­le­vai­suus on se maa­il­ma, jos­sa use­at su­ku­pol­vet mei­dän jäl­keem­me tu­le­vat asu­maan. Vaik­ka oman elä­män pa­la­set tun­tui­si­vat­kin siis ole­van juu­ri nyt koh­dil­laan, lu­paus kan­nat­taa teh­dä lop­pi­ais­päi­vää pi­dem­mäl­le. Niil­le, jot­ka asut­ta­vat tätä maa­pal­loa mei­dän jäl­keem­me. It­sel­leen voi siis ol­la ar­mol­li­nen, mut­ta sa­maan ai­kaan kan­nat­taa teh­dä pal­ve­lus kai­kil­le tu­le­vai­suu­den toi­voil­le.

Tu­le­vai­suus ei ole val­mii­na jos­ta­kin saa­pu­va maa­il­ma, vaan yh­des­sä ra­ken­net­tu. Sin­ne kul­kee usei­ta eri tei­tä ja pol­ku­ja, mut­ta pää­mää­rä on yh­tei­nen. Pa­rem­pi maa­il­ma. Ja juu­ri tä­hän nii­tä lu­pauk­sia tar­vi­taan. Ei­kä ole kyse mis­tään suu­res­ta, vaan niis­tä pie­nis­tä te­ois­ta ja va­lin­nois­ta. Jo tä­nään ja huo­men­na.

Tu­le­vai­suu­den poh­ti­mi­nen tun­tuu ole­van eri­tyi­ses­ti läs­nä näin abi­vuo­den kään­ty­es­sä lop­pua koh­den. Mo­nia asi­oi­ta ta­pah­tuu vii­meis­tä ker­taa. Oli vii­mei­nen kou­lun jou­lu­kirk­ko ja koh­ta on vii­mei­sen ko­e­vii­kon ai­ka. Ko­e­viik­ko­ja tus­kin si­näl­lään tu­lee ikä­vä, mut­ta va­leh­te­li­sin, jos väit­täi­sin tun­te­va­ni pel­kää rie­mua kou­lun lop­pu­mi­ses­ta.

Tu­le­vai­suu­den op­ti­mis­miin se­koit­tuu epä­var­muut­ta. Ti­lan­ne, jos­sa ei tie­dä mitä te­kee vuo­den pääs­tä, on uu­si. Ke­tään ei osaa ker­toa val­mii­ta vas­tauk­sia, pi­tää vain luot­taa tun­te­mat­to­maan. Sii­hen, et­tä ovet unel­mien opis­ke­lu­paik­kaan au­ke­ne­vat ja ai­na­kin osa asi­ois­ta me­nee ku­ten on suun­ni­tel­lut­kin. Sa­maan ai­kaan pe­lot­ta­vaa ja in­nos­ta­vaa. Tä­hän het­keen, vuo­den­vaih­tee­seen, konk­re­ti­soi­tu­vat niin mo­net haa­veet ja unel­mat. Niin meil­lä nuo­ril­la kuin mo­nil­la muil­la­kin.

Yk­si osa mi­nun vuot­ta­ni tu­lee ole­maan tämä blogi. Se ra­ken­tuu sa­maa tah­tia kuin elä­mä kul­kee eteen­päin. Ai­ka näyt­tää, mit­kä lu­pauk­set kan­ta­vat ja mit­kä haa­veet to­teu­tu­vat.