Olimme tässä eräänä sunnuntaiaamuna naapurin kanssa pitkällä metsä­kier­rok­sella, ja juohduimme puhelemaan eksymisestä.

Naa­pu­ri sa­noi, et­tä hä­nen isän­sä mu­kaan ek­sy­mi­nen on mie­len­ti­la enem­min kuin fyy­si­nen ta­pah­tu­ma – se koh­ta, jos­sa ajat­te­lu hä­vi­ää ja pa­niik­ki tu­lee ti­lal­le. Niin­hän se on. Se, et­tei juu­ri tie­tyl­lä het­kel­lä osaa sa­noa, mis­sä tar­kal­leen ot­ta­en on, ei ole ek­sy­mis­tä, mi­kä­li ajat­te­lu­ky­ky säi­lyy. Au­rin­ko tuol­la, tuu­li tuos­sa suun­nas­sa, ojat vir­taa­vat tuon­ne…mut­ta jos pa­niik­ki val­taa mie­len, al­kaa sän­täi­ly ja ryn­täi­ly, ja ha­vain­to­jen teko ja ana­ly­soin­ti ka­to­a­vat. Sil­loin on ek­sy­nyt, ek­sy­nyt oman hä­tän­sä si­säl­le.

Hurmaavaa harmautta.

Kun luu­piik­ki kan­ta­pääs­sä vei mi­nul­ta met­sä­ret­kei­lyn rie­mun mo­nek­si vii­kok­si tuli tuo­ta va­el­lus­viet­tiä vä­hän va­ras­toi­tua, ja nyt, kun ja­lat taas vie­vät en­ti­seen mal­liin, en malt­tai­si tul­la met­säs­tä pois ol­len­kaan. Kol­me tun­tia hu­jah­taa ke­vy­es­ti. Kun kui­ten­kin pyö­rin täs­sä ihan lä­hi­met­sis­sä, on vä­lil­lä val­loit­ta­vaa läh­teä vain pöh­ki­mään pit­kin peu­ro­jen pol­ku­ja – alu­eel­la on sii­nä mää­rin met­sä­tei­tä ja suu­ria ojia, et­tä ei­pä juu­ri ole pel­koa ko­ti­ky­län huk­kaa­mi­ses­ta. Niin­pä olen ai­na vä­lil­lä an­ta­nut it­sel­le­ni lu­van men­nä ja nuus­kia sen suu­rem­min suun­nis­ta vä­lit­tä­mät­tä, kos­ka vii­meis­tään, kun kah­vi­ham­mas­ta al­kaa ko­lot­taa, voi ot­taa suun­nan ky­lil­le.

Kutsuvia kulkuväyliä.

Riikka Palonen

Tot­ta kai oli­si hie­noa läh­teä va­el­ta­maan vä­hän kau­em­mas, po­luil­le, joi­ta ei ole kos­kaan kul­jes­kel­lut, mai­se­miin, joi­ta ei ole en­nen näh­nyt. Ai­na se ei ole mah­dol­lis­ta, niin kuin nyt, tie­dät­te kyl­lä mik­si, mut­ta ei se ole vält­tä­mät­tä edes tar­peel­lis­ta. Kaik­ki ne yli 20 vuot­ta, kun pi­din kar­jaa met­sä­lai­tu­mel­la tuol­la Lal­lin­ta­lon ta­ka­maas­tos­sa, kä­ve­lin kat­sas­ta­maan rehu-, ai­ta-, poi­ki­mis- ja muu­ten vaan ti­lan­net­ta lai­tu­mel­la joka aa­mu. Joka ai­noa aa­mu, ja sitä yh­tä ja sa­maa Hä­me­tie­tä pit­kin. Joka ai­noa aa­mu oli eri­lai­nen, ja jo­kai­sel­la kier­rok­sel­la näin jo­ta­kin hie­noa tai mie­len­kiin­tois­ta tai kau­nis­ta. Us­ko­kaa pois. Pie­ni­kin maa­il­ma on ih­mei­tä täyn­nä, jos mie­li on avoin ja ute­li­as.

Muinainen linnavuori.

Riikka Palonen

Tä­män ju­tun ku­vi­tuk­se­na on pie­niä ih­mei­tä yh­del­tä kol­men tun­nin nuus­ki­mis­kier­rok­sel­ta ihan täs­sä Yt­ti­län lie­peil­lä. Men­nä hö­pe­reh­din ihan au­tu­aa­na seu­rail­len vain hou­kut­te­le­van nä­köi­siä pol­ku­ja, ne ovat ai­na niin kut­su­via, vaik­ka hy­vin tie­dän, et­tei­vät ne yleen­sä joh­da var­si­nai­ses­ti mi­hin­kään – haa­rau­tu­vat ja haih­tu­vat – mut­ta sit­ten taas löy­tää seu­raa­van, ja ai­na ute­li­ai­suus he­rää: mitä tuon mut­kan ta­ka­na mah­taa ol­la.

Jos­sain koh­taa huo­ma­sin tul­lee­ni sel­lai­sen la­ho­puun vie­reen, jon­ka pin­ta­ku­vi­oi­ta olin jo ker­taal­leen tut­kail­lut sen ret­ken ai­ka­na – hoo, siis klas­si­nen ek­sy­mi­nen­kö, kier­sin ym­py­rää! No jaa, eli­öt­hän luon­tai­ses­ti kier­tä­vät ke­hää, py­sy­vät si­ten omil­la re­vii­reil­lään, mi­tä­pä tuos­ta. Otin sel­ke­ät suun­nat ja plump­sah­din met­säs­tä ulos mel­ko täs­mäl­leen sii­nä koh­das­sa, jo­hon ajat­te­lin osu­va­ni. Ko­tiin kah­vit­te­le­maan, mon­ta hie­noa, pien­tä nä­ky­mää ja ko­ke­mus­ta rik­kaam­pa­na.

Hienohelma.

Riikka Palonen

Pa­niik­ki on hal­lit­se­ma­ton­ta pel­koa. Pel­ko on asia, jota olen mo­nes­sa elä­mä­ni vai­hees­sa poh­ti­nut – nyt vii­mek­si, kun olen uu­pu­mi­sen ta­kia saa­nut kä­si­tel­lä asi­oi­ta vii­saan te­ra­peu­tin kans­sa. Pel­ko on nyt juu­ri hy­vin ajan­koh­tai­nen asia myös maa­il­man­laa­jui­ses­ti. Ter­ve pel­ko on la­jin säi­ly­mi­sen kan­nal­ta hyvä asia – ei kan­na­ta ku­ti­tel­la kyy­käär­met­tä leu­an al­ta – mut­ta hal­lit­se­ma­ton pel­ko ai­heut­taa ah­dis­tus­ta ja mitä mo­ni­nai­sim­pia seu­rauk­sia niin yk­si­lön hy­vin­voin­nil­le kuin yh­teis­kun­nan ra­ken­teil­le.

Fanfaari elämälle.

Riikka Palonen

It­se­ä­ni kos­ke­vis­sa asi­ois­sa olen yrit­tä­nyt tu­keu­tua tuo­hon naa­pu­rin isän sa­noik­si pu­ke­maan nä­ke­myk­seen – ajat­te­lu­ky­ky pi­tää säi­lyt­tää. Pel­ko on oman pään si­säl­lä, maa­il­ma ym­pä­ril­lä pyö­rii ihan mui­na mau­noi­na, au­rin­ko nou­see ja vuo­de­na­jat vaih­tu­vat, vaik­ka minä pel­käi­sin kuin­ka. Tot­ta kai on asi­oi­ta, jot­ka ovat pe­lot­ta­via, en yri­tä­kään kiis­tää sitä – mut­ta jos on­nis­tuu ai­na vä­lil­lä as­tu­maan ulos omas­ta ah­dis­tuk­ses­taan ja kat­so­maan sitä ul­ko­puo­lel­ta, laa­jem­mas­ta pers­pek­tii­vis­tä, olo yleen­sä hel­pot­tuu. Sil­le en mi­tään voi, jos vaik­ka sai­ras­tun va­ka­vas­ti, mut­ta sil­le voin, pel­kään­kö sitä juu­ri nyt ja täs­sä vai en. En kui­ten­kaan voi elää kuin juu­ri täs­sä ja nyt – tä­män het­ken. Juu­ri nyt voin hal­ti­oi­tua va­lon sii­vi­löi­ty­mi­ses­tä van­han kuu­sen naa­va­par­to­jen läpi, se on hie­noa ja kau­nis­ta, ja jos juu­ri nyt saan sie­lu­ni täy­teen sii­tä kau­neu­des­ta, on se elä­mi­sen ar­vois­ta. Tur­ha var­jos­taa tätä pien­tä on­nen ko­ke­mus­ta huo­mi­sen pe­lol­la. Huo­mi­nen on huo­mi­nen.