Olen kyläilemässä ystävieni luona Englannissa. Sade hellittää iltapäivällä, lähden kävelylle. Jokea seuraileva ulkoilureitti on osin asfaltoitu, mutta siellä täällä vanha pinnoite on murtunut niin perinpohjaisesti, että kulku on kuin soratiellä tarpoisi. Sateen jäljiltä polun peitteenä on oksia, lehtiä, piikikkäitä kastanjoita ja ties mitä kokkareita, kaikki litimärkiä. Vastaan juosta hölköttelee nuori, somasti parrakas kaveri – paljain jaloin.

Mi­nun­kin var­paa­ni viih­ty­vät par­hai­ten il­man ken­kiä. Ho­bit­ti kun olen, var­paa­ni ovat le­ve­ät ja pyö­re­ät, no jaah, eh­kä vä­hän kar­vai­set­kin – ei­vät­kä ha­lua sul­lou­tua ka­pei­siin kap­se­lei­hin. Mul­ta, ruo­ho ja sam­mal tun­tu­vat mu­ka­vil­ta ja­lan al­la. Kos­ka olen kui­ten­kin nös­söm­pi kuin tuo eng­lan­ti­lai­nen par­ta­vei­ja­ri, käy­tän ky­lil­lä ja tu­ruil­la ken­kiä, mut­ta hoo ja hii, pal­jas­jal­ka­ken­kiä, le­ve­ä­les­ti­siä ja ohut­poh­jai­sia läp­sy­köi­tä, joil­la jal­ka­ni saa­vat hy­vän tun­tu­man Äi­ti Maan pin­nas­ta – mut­ta ihan kaik­ki pii­kit ja ih­mis­ten jät­tä­mät ros­kat ei­vät ras­saa jal­ka­poh­jia.

Jat­kan kä­ve­ly­lenk­ki­ä­ni ja poh­dis­ke­len, mik­si pal­jas­jal­kai­lu tun­tuu niin mu­ka­val­ta. Var­maan jo­kai­sel­la pal­jas­jal­kai­sel­la on omat syyn­sä, it­sel­lä­ni eh­kä suu­rin vai­kut­ta­ja on Kuu­lu­mi­sen Tar­ve. Ih­mi­nen on lau­ma­o­tus, ha­lu­am­me kuu­lua jo­hon­kin. It­sel­lä­ni ei ole su­kua suur­ta ei­kä ko­mi­a­ta klaa­nia, ei ih­mis­ten jou­kos­sa. Mut­ta hil­jai­sil­la va­el­luk­sil­la­ni maa­il­man po­luil­la olen huo­man­nut, et­tä olen maa­lai­nen, maan kan­sa­lai­nen, maa­hi­nen. Jo pelk­kä ul­koil­mas­sa oles­ke­lu tun­tuu ko­toi­sal­ta, ja jos to­si­aan saan upot­taa var­paa­ni sam­ma­lik­koon tun­nen kuu­lu­va­ni jo­hon­kin: Äi­ti Maan jen­giin. Sa­maa sak­kia pui­den ja ora­vien kans­sa.

Ih­mis­ten po­ru­kois­sa tun­nen ai­ka usein it­se­ni ul­ko­puo­li­sek­si, mut­ta ai­na jos­kus ko­lah­taa. Vii­mek­si näin kävi täl­lä sa­mai­sel­la syys­reis­sul­la, kun olin Skot­lan­nis­sa ta­ri­nan­ker­to­ja­po­ru­kois­sa. Ys­tä­vä­ni jär­jes­ti­vät pie­nen ta­pah­tu­man ul­koil­ma­mu­se­on alu­eel­la Ken­mo­ren ky­läs­sä. Sin­ne on ra­ken­net­tu alu­een his­to­ri­al­lis­ten löy­tö­jen poh­jal­ta rau­ta­kau­ti­nen asu­mus cran­nog, pyö­reä, koo­kas maja keik­ku­mas­sa puis­ten paa­lu­jen no­kas­sa ve­den pääl­lä. Ra­ken­nel­mas­sa on kor­ke­al­le ko­ho­a­va, suip­po kais­la­kat­to ja ovel­le joh­taa ni­ti­se­vä ja na­ti­se­va, lai­tu­ri­mai­nen sil­ta. Vas­ta­ran­nal­la ko­ho­aa vuo­ri, jol­la tal­ven noi­ta Cail­le­ach oli juu­ri lyp­sä­nyt vuo­hen­sa ja rois­ki­nut val­kois­ta vaah­toa huip­pu­jen pei­tok­si en­sim­mäis­tä ker­taa tänä syk­sy­nä.

Lumihuippuinen maisema syksyn hämyssä.

Ma­jan kes­kel­lä oli sa­ves­ta muo­vat­tu tu­li­si­ja, ym­pä­ril­lään läm­pöi­siä lam­paan­tal­jo­ja is­tuin­pai­koik­si, lat­tia oli peh­mus­tet­tu kui­vil­la sa­ni­ai­sil­la ja ka­ner­vil­la. Muu­ta­mia ih­mi­siä ke­rään­tyi pai­kal­le ja aset­tui tu­len ää­rel­le, ovet sul­jet­tiin.

Ku­kaan ei sa­no­nut het­keen mi­tään. Tuli ri­ti­si, lie­kit le­pat­ti­vat, koko ra­ken­nus hei­lui hie­man paa­lu­jen no­kas­sa. Aal­to­jen lem­peä lau­lu kuu­lui ala­puo­lel­ta, ja vuo­rien tuu­li hu­mi­si hil­jaa ma­jan kais­la­ka­ton vä­leis­sä. Il­ma oli pak­ka­syön jäl­jil­tä kuu­las­ta, mut­ta tal­jo­jen pääl­lä nuo­ti­on lois­tees­sa oli läm­min ol­la. Sii­nä het­kes­sä olin täy­del­li­sen on­nel­li­nen. Kaik­ki oli oi­kein, kaik­ki rak­kaa­ni oli­vat läs­nä – tuu­li, vesi, maa ja tuli – ja minä it­se yh­te­nä pie­ne­nä osa­se­na tätä maa­il­man­kaik­keut­ta. Sii­nä ja sil­loin.

Sit­ten ys­tä­vä­ni ot­ti esiin harp­pun­sa ja lau­loi iki­van­han kelt­ti­läi­sen siu­nauk­sen, ja toi­nen ys­tä­vä ker­toi ta­ri­nan esi-isien ajas­ta, jol­loin ih­mi­set ja eläi­met oli­vat vel­jiä. Ker­to­mus­ten pää­tyt­tyä kai­pa­sin vain yh­tä asi­aa: huo­paa, jo­hon oli­sin voi­nut kää­riy­tyä ma­jan ka­ner­va­lat­ti­al­le – oli­sin voi­nut nuk­kua ja unek­sia ja ka­do­ta pu­hu­vien ket­tu­jen ai­kaan.

Tätä miet­ties­sä­ni olin taas kä­vel­lyt ties min­ne. Ta­kaa­ni kuu­lui peh­mei­den as­ke­lien ää­ni, ja se sama pal­jas­var­pai­nen veik­ko hölk­kä­si ohit­se­ni, hei­laut­ti iloi­ses­ti kät­tään ja huik­ka­si hy­vät il­ta­päi­vät.

Hän oli tain­nut huo­ma­ta ken­kä­ni, ja tie­si, et­tä me kuu­luim­me sa­maan su­kuun, pal­jas­jal­kais­ten klaa­niin.