Blogi
Riikka
 
Palonen
Olen 56-vuotias ihmettelijä ja kulkija. Yksi oppiarvokin löytyy, taiteen maisteri, mutta tärkein koulutus on vielä kesken – tavoittelen elämän kandin papereita. Opiskeluuni kuuluu paljon kävelemistä. Kuljen polkuja siellä ja täällä ja hämmästelen asioita polkujen varsilla.
29.11.2019 14.41

Käpy kengässä kuiskaili: Kodeista, puista ja laventelista

Ystäväpariskunta osti 15 vuotta sitten romahtamisen partaalla olevan maatilan rakennuksineen Saaremaalta. Sovittiin silloin, että tulen heti käymään, kun tästä kerkiän – noh, kävin siellä viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa...

Laventelimaja

Laventelimaja

Ys­tä­vä­ni ovat huh­ki­neet ti­lal­laan hiki ha­tus­sa ai­na, kun ovat pää­töil­tään eh­ti­neet. Pik­ku­hil­jaa ra­ken­nuk­set ovat nous­seet uu­teen ku­kois­tuk­seen ja puu­tar­ha tuot­taa taas mai­ni­oi­ta me­hu­ja ja hil­lo­ja ko­me­roi­hin tal­vi-il­to­jen ilok­si – ja isän­tä osal­lis­tui pai­kal­li­siin jah­ti­po­ru­koi­hin saa­den ruo­ka­pöy­dät näin not­ku­maan herk­ku­ja. Van­hois­ta ra­ken­nuk­sis­ta oli huo­lel­la sääs­tet­ty ja var­jel­tu mitä vain oli ky­et­ty – jos yk­si­kin van­ha ovi tai vaik­ka ovi­pie­li oli pys­tys­sä, se oli kun­nos­tet­tu ja lai­tet­tu kun­ni­a­pai­kal­le. Neu­vos­to­ai­kai­set as­bes­ti­ka­tot oli vaih­det­tu pe­rin­tei­siin ruo­ko­kat­toi­hin, ja kai­kes­sa te­ke­mi­ses­sä oli kuun­nel­tu ja kun­ni­oi­tet­tu ky­lä­läis­ten neu­vo­ja. Tu­lok­se­na oli kau­neut­ta, läm­pöä ja rak­kaut­ta heh­ku­va paik­ka, jos­sa van­hat ton­tut edel­leen hoi­ti­vat ta­lon­mie­hen vel­vol­li­suuk­si­aan, ja jos­sa ai­koi­naan pi­ha­maal­le sur­ma­tun sak­sa­lai­sen so­ti­laan haa­mu­kin puu­has­te­li lem­pe­än rau­hai­sa­na. Ky­syin ys­tä­vil­tä­ni, kum­pi tun­tuu enem­min ko­dil­ta – Hel­sin­gin koti vai tämä? Mie­hen sy­dän oli jo Saa­re­maal­la, vai­mon le­pat­te­li vie­lä puo­li­mat­kas­sa, mut­ta vah­vas­ti kal­lel­laan saa­reen päin.

Mikä te­kee ko­dis­ta Ko­din? Asia on pyö­ri­nyt mie­les­sä­ni jo pi­dem­män ai­kaa, kun olen seu­ran­nut sa­maan ai­kaan niin van­hem­pie­ni muut­toa kau­nii­seen van­huu­den­pirt­tiin­sä kuin tyt­tä­re­ni in­nos­tu­nut­ta ir­tau­tu­mis­ta lap­suu­den­ko­dis­ta en­sim­mäi­seen yh­tei­seen ko­tiin kih­la­tun kans­sa. Kaik­kien näi­den va­el­ta­vien pah­vi­laa­ti­koi­den kes­kel­lä olen poh­ti­nut myös omaa tu­le­vai­suut­ta­ni – on­ko tämä pirt­ti mi­nun ko­ti­ni vie­lä pa­rin vuo­den pääs­tä, kan­nat­taa­ko sitä pi­ha­sau­naa ra­ken­taa?

Koti on mi­nus­ta paik­ka, jos­sa voi tun­tea ole­van­sa pe­lot­ta, tur­vas­sa ja rau­has­sa ja hy­väk­syt­ty­nä juu­ri sel­lai­se­na kuin on. Näin ol­len koti on mi­nul­le enem­män hen­ki­nen tila kuin ma­te­ri­aa­li­nen koos­te sei­niä ja huo­ne­ka­lu­ja. Niin­pä en ole juu­ri möö­pe­lei­tä os­tes­kel­lut­kaan, sitä sun tätä on vain ker­ty­nyt mat­kan var­rel­la. Pat­ja on edel­leen lat­ti­al­la, en­kä ole aja­tel­lut sän­kyä hank­kia, ai­na­kaan kun pol­vet vie­lä pon­nis­ta­vat lat­ti­an­ra­jas­ta sei­saal­leen ki­vut­ta. Vä­häs­tä omai­suu­des­ta on help­po luo­pua, jos jos­kus päät­tää rul­la­ta vilt­tin­sä ja siir­tää lei­ri­paik­kan­sa.

Risteys

Risteys

Lau­an­tai­aa­mun aa­mu­kah­vien jäl­keen läh­din kä­ve­lyl­le tu­tus­tu­maan Saa­re­maan luon­toon ja tie­tys­ti pui­hin. Lä­hei­ses­sä met­si­kös­sä oli pol­ku­ja ja tei­tä ties kuin­ka mo­neen suun­taan, sei­soin ris­teyk­sis­sä ja yri­tin hais­tel­la, mi­hin suun­taan ai­na läh­ti­sin. Ai­jai mikä ver­taus­ku­va elä­mäl­le…ris­teyk­ses­sä ei näe kuin pie­nen pät­kän ku­ta­kin mah­dol­lis­ta pol­kua, ei sitä, mitä on mut­kan ta­ka­na tahi sitä, mi­hin tie joh­taa – ja sil­ti, jo­hon­kin suun­taan on läh­det­tä­vä. Ny­kyi­se­nä ai­ka­na eten­kin mei­dän län­si­mais­ten ih­mis­ten elä­mä on mel­kois­ta tien­ris­teys­tä, mah­dol­li­suuk­sia on läh­teä vaik­ka mi­hin suun­taan. Mo­nes­ta ih­mis­po­los­ta tämä mah­dol­li­suuk­sien myl­läk­kä voi tun­tua niin haas­ta­val­ta, et­tei lop­pu­jen lo­puk­si lii­ku min­ne­kään. Ei­kä kaik­kien tar­vit­se­kaan, ei­hän ym­pä­riin­sä juok­sen­te­lu ole ol­len­kaan vält­tä­mä­tön­tä – tär­kein­tä on, et­tä saa sen ko­din tun­teen jos­ta­kin, sen rau­han ja tur­van. (Tä­hän koh­taan taus­ta­mu­sii­kik­si Ta­pio Rau­ta­vaa­ran ”Kul­ku­ri­vel­je­ni Jan”)

Ikipuu

Ikipuu

Mi­nun kul­ku­ri­ne­nä­ni hais­toi Saa­re­maal­la oi­ke­at po­lut, sil­lä löy­sin yh­den lai­tu­men kes­kel­tä ai­van mah­ta­van van­han tam­mi­pa­ris­kun­nan. Siel­lä he oli­vat kah­des­taan seis­seet, ties kuin­ka kau­an, his­to­ri­an myl­ler­ryk­set ja nau­ta­lau­mat ok­sien­sa al­la mels­ka­ten. Vie­tin het­ken hei­dän seu­ras­saan ja mie­tis­ke­lin, et­tä nii-in, tam­mi ei voi muut­taa ei­kä va­li­ta asuin­paik­kaan­sa, sii­nä sen on seis­tä­vä, min­ne se on ver­so­nut. Eh­kä se rau­hai­sa ja sit­keä pai­kal­laan olo on teh­nyt puis­ta niin vii­sai­ta.

Mi­nun tuli sii­nä sit­ten kui­ten­kin vä­hän vilu ja kaf­fet­ta­kin teki mie­li, ku­mar­sin hy­väs­tit tam­mil­le ja taa­per­te­lin ta­kai­sin ma­ja­paik­kaa­ni. Mi­nul­le oli an­net­tu ruo­ko­kat­toi­sen vie­ras­ma­jan ulom­mai­nen huo­ne, rau­hai­sa ja hil­jai­nen kam­mio, ja oven edes­sä ka­hi­si­vat ja tuok­sui­vat la­ven­te­lit. Mi­kä­pä oli pie­nen otuk­sen kä­per­ty­es­sä kah­vi­kup­pi kou­ras­sa la­ven­te­li­pus­kan juu­reen, on­han la­ven­te­lia käy­tet­ty jo am­moi­si­na ai­koi­na mie­len rau­hoit­ta­mi­seen. Sii­nä het­kes­sä juu­ri sil­loin tun­tui ko­dik­kaal­ta.

Ota kantaa

Näköislehti

Instagram

Instagram