Laitetaan tähän alkuun heti lukijoita houkutteleva kuva – oi missähän se poluntallaaja nyt on ollut…

Tässä näkymä Sveitsistä, jossa en nyt sitten olekaan!

Riikka Palonen

Kun nyt mie­len­kiin­to on saa­vu­tet­tu, voin ker­toa – en mis­sään. Piti ol­la. Mi­nut oli pyy­det­ty Sveit­siin tuo­ma­roi­maan hei­dän kan­sal­li­nen high­land­kar­ja­näyt­te­lyn­sä, ty­tär oli läh­dös­sä mu­kaan leh­miä ja juus­to­ja ihai­le­maan, len­to­li­put oli os­tet­tu, ter­veh­dys­sa­nat ta­pah­tu­man ka­ta­loo­giin kir­joi­tet­tu, ky­sei­nen kir­ja­nen tuli myös jo ulos pai­nos­ta – ja sit­ten se ei men­nyt­kään niin.

Va­ro­toi­me­na ko­ro­na­vi­rus­ta vas­taan Sveit­si kiel­si suu­ret ylei­sö­ta­pah­tu­mat. Tuo kuva on kyl­lä Sveit­sis­tä, nap­pa­sin sen vii­me vuon­na, kun olin vie­mäs­sä yh­tä bän­diä Alp­pi­maa­han, ja tämä nä­ky­mä oli ma­ja­paik­kam­me par­vek­keel­ta. Kau­nis maa, kyl­lä! Eh­kä en­si vuon­na ti­lan­ne on toi­nen, eh­kä sil­loin sei­son ke­häs­sä – tai sit­ten se ei me­ne­kään niin.

Erit­täin hyvä ys­tä­vä­ni sai yl­lät­tä­vän syö­pä­di­ag­noo­sin jou­lun tie­noil­la – kas­vai­men piti ol­la hy­vin eri­lais­tu­nut ja hel­pos­ti lei­kat­ta­vis­sa, muu­ta­ma päi­vä le­poa ja ta­kai­sin töi­hin. Se ei men­nyt­kään niin…uu­si leik­kaus teh­tiin vii­me vii­kol­la, nyt taas odo­te­taan tu­lok­sia. Toi­nen ys­tä­vä­ni tuli ko­tiin hel­mi­kuus­sa kar­ja­näyt­te­lys­tä, meni nuk­ku­maan aloit­taak­seen taas aa­mul­la työt maa­ti­lal­laan – se ei men­nyt­kään niin, hän ei enää aa­mul­la he­rän­nyt.

Tällä laitumella ystäväni ei enää työskentele, mutta tuuli puhaltaa edelleen ja puut kasvavat – ainakin tänään.

Riikka Palonen

Vii­me jou­lu­na eng­lan­ti­lai­set ys­tä­vä­ni kut­sui­vat mi­nua jou­lun­viet­toon luok­seen, mut­ta pää­dyin viet­tä­mään jou­lun Hel­sin­gis­sä, myös ys­tä­vien huo­mas­sa – hyvä niin, sil­lä eng­lan­ti­lais­ten ys­tä­vie­ni jou­lu ei men­nyt­kään ihan niin. He kun asu­vat jo­ki­lai­vas­sa, ja tämä tal­vi on ol­lut mär­kä ja myrs­kyi­nen siel­lä­kin.

Hei­dän ko­ti­jo­ken­sa al­koi tul­via ja ryö­py­tä sii­hen mal­liin, et­tä hei­dät eva­kuo­i­tiin kym­me­nen mi­nuu­tin ai­kaik­ku­nas­sa las­ku­ve­den ai­kaan, mu­kaan­sa eh­ti­vät ot­ta­maan kak­si koi­raan­sa ja ne vaat­teet, jot­ka oli­vat pääl­lä. Nii­ne hy­vi­neen he sit­ten viet­ti­vät jou­lun rou­van työ­pai­kan ta­ka­huo­nees­sa.

Ih­mi­sel­le on luon­tais­ta aja­tel­la, et­tä elä­mä on jo­ten­kin hal­lin­nas­sa – on ne ar­ki­ru­tii­nit, on lä­hi­a­jan ta­pah­tu­mat, on pit­kän täh­täi­men suun­ni­tel­mat. Näin var­mas­ti pi­tää ol­la­kin, kun em­me elä enää läm­pi­mil­lä vyö­hyk­keil­lä met­säs­tä­jä-ke­räi­li­jä­ta­lou­des­sa. Tai noh, kyl­lä met­säs­tä­jä-ke­räi­li­jöi­den­kin täy­tyy tie­tää eläin­ten liik­keet ja mar­jo­jen kyp­sy­mi­sa­jat – mut­ta noin kar­ke­as­ti ot­ta­en. Ru­tii­nit ja suun­ni­tel­mat te­ke­vät elä­mäl­le raa­mit, luo­vat tur­val­li­suut­ta. Sil­ti var­mas­ti jo­kai­nen meis­tä tör­mää koh­taan ”se ei men­nyt­kään niin”.

Ko­ro­na­vi­rus on tuo­nut tä­män pie­leen­me­ne­mi­sen ja hal­lin­nan­puut­teen glo­baa­lil­le ta­sol­le. Kai­kil­la man­te­reil­la, Ete­lä­man­ner­ta lu­kuun ot­ta­mat­ta, (hyvä ping­vii­nit, tau­ti­tor­jun­ta koh­dil­laan!) ih­mis­ten ar­ki­ru­tii­nit järk­ky­vät.

Ko­ro­na­vi­rus on tuo­nut tä­män pie­leen­me­ne­mi­sen ja hal­lin­nan­puut­teen glo­baa­lil­le ta­sol­le.

Ti­lan­net­ta ko­e­te­taan hal­li­ta ja vi­ruk­sel­ta suo­jau­tua kuka mi­ten­kin. It­se­ä­ni on jo kau­an, ihan kau­sif­luns­sien koh­dal­la, poh­di­tut­ta­nut ky­sy­mys, mi­ten fluns­sat ei­vät ol­leet on­gel­ma 60-lu­vul­la, vaik­ka kä­si­de­se­jä ja kas­vo­mas­ke­ja ei ol­lut, ei­kä fluns­sa­ro­kot­tei­ta­kaan? Yk­si syy tie­tys­ti oli kon­tak­tien ja liik­ku­vuu­den vä­hyys, mut­ta sil­ti: kou­lu­ai­ka­na pois­sa­o­lo­ja ai­heut­ti­vat lä­hin­nä vain si­ko­tau­din ja tuh­ka­ro­kon kal­tai­set sai­rau­det, ja juu­ri kos­kaan ei sat­tu­nut niin hy­ker­ryt­tä­vää jut­tua, et­tä opet­ta­ja oli­si ol­lut ki­peä.

Oli­ko vas­tus­tus­ky­kym­me sil­loin pa­rem­pi? Mitä ti­lan­tee­seen vai­kut­taa se, et­tä taa­ja­ma-alu­eil­la asuu jo pal­jon ih­mi­siä, jot­ka viet­tä­vät jopa 90% elä­mäs­tään si­säil­mas­sa? Ja veik­kai­sin, et­tä heis­tä mo­net syö­vät pro­ses­soi­tua ruo­kaa, val­mis­tei­ta ja puo­li­val­mis­tei­ta? Toi­nen, eh­kä vie­lä hi­ve­nen ikä­väm­pi aja­tus on, et­tä olem­me siir­tä­net it­sem­me luo­ma­kun­nan ylä- ja ul­ko­puo­lel­le. Vi­rus­ten ei mie­les­täm­me pi­täi­si tun­keu­tua sin­ne. Unoh­dam­me sen to­si­sei­kan, et­tä olem­me laji la­jien jou­kos­sa, et­tä maa­il­mas­sa val­lit­see ai­na jon­kin­lai­nen ta­sa­pai­no, jota luon­to it­se sää­te­lee.

Jos jo­kin laji run­sas­tuu hai­tal­li­sis­sa mää­rin, sitä pi­tää kar­sia…olen miet­ti­nyt si­tä­kin, et­tä kuin­ka ih­mi­nen ku­vit­te­lee ole­van­sa niin suu­ri ja mah­ta­va, et­tä ih­mi­nen suo­je­lee luon­toa – mi­nus­ta mei­dän pi­täi­si teh­dä tot­ta kai pal­jon asi­oi­ta ja vie­lä enem­män ym­pä­ris­tön hy­väk­si, mut­ta suo­jel­lak­sem­me it­se­äm­me luon­nol­ta, näil­tä luon­non har­mo­ni­soi­vil­ta pro­ses­seil­ta omaa la­ji­am­me koh­taan. Luo­ma­kun­ta ei tar­vit­se mei­tä, mut­ta me tar­vit­sem­me kau­niin ko­tip­la­neet­tam­me.

Vai­kut­taa­ko tämä nyt vä­hän syn­käl­tä? No ei, rä­sy­ma­tos­sa on rai­to­ja, tum­maa ja vaa­le­a­ta. Kai­kes­ta täs­tä voi ve­tää joh­to­pää­tök­sen, et­tä on mie­let­tö­män hie­noa, kun tä­nään­kin aa­mul­la sain he­rä­tä omas­sa, kau­niis­sa ko­dis­sa­ni, sain keit­tää kaf­feet, vaik­ka unoh­din­kin os­taa mai­don, leh­ti oli ja­et­tu pos­ti­laa­tik­koon ja sain nau­raa ora­val­le, joka jah­ta­si ka­ve­ri­aan tam­men run­gol­la kiep­pu­en. Elä­mä on, täs­sä ja juu­ri ja ni­me­no­maan nyt, kos­ka lop­pu­päi­väs­tä em­me tie­dä, voi ol­la, et­tä se ei me­ne­kään niin. Tai­dan keit­tää toi­sen pan­nul­li­sen.