Jy­väs­ky­län yli­o­pis­ton pe­da­go­gi­sis­sa opin­nois­sa mi­nua ja mui­ta opet­ta­ja­o­pis­ke­li­joi­ta kou­lu­tet­tiin an­ta­maan op­pi­lail­le pa­lau­tet­ta sei­näl­le hei­jas­te­tun ham­pu­ri­lai­sen avul­la. Sil­lä oli Mäk­kä­rin eu­ron juus­tok­si yl­lät­tä­vän mer­ki­tyk­sel­li­nen sa­no­ma: vaik­ka pa­laut­teen pih­vi on ke­hit­tä­vä ja eteen­päin vie­vä kri­tiik­ki, sen ym­pä­ril­le tu­lee kat­taa mo­ti­voi­vaa, on­nis­tu­mi­sia ko­ros­ta­vaa ja lem­pe­ää... No, säm­py­lää.

Siis po­si­tii­vis­ta pa­lau­tet­ta, ke­hu­ja. Tä­män teit hy­vin, tätä voit ke­hit­tää, täs­sä­kin on­nis­tuit.

Pari muu­ta­kin oi­vaa pa­laut­tee­nan­to-op­pia jäi tuol­loin ta­ka­tas­kuun. Kes­ki­ty it­se suo­ri­tuk­seen, älä hen­ki­lö­koh­tai­siin omi­nai­suuk­siin. Älä­kä kos­kaan sano kos­kaan, iki­nä tai ai­na, esi­mer­kik­si tä­hän ta­paan: Iki­nä et lai­ta ves­sa­pa­pe­ri­rul­laa oi­kein päin. Ai­na juot vii­mei­set kah­vit. Kos­kaan et kei­tä li­sää.

Vaik­ka edel­lä mai­ni­tut oh­je­nuo­rat tar­jo­ai­si­vat eri­no­mai­sen läh­tö­koh­dan kai­kel­le ar­vot­ta­val­le ja ar­vos­te­le­val­le vies­tin­näl­le, ar­jes­sa tu­lee usein koh­dat­tua var­sin toi­sen­lais­ta pu­heen­part­ta – ja sor­rut­tua sii­hen toi­si­naan myös it­se. Eh­dot­to­muu­den il­mai­suil­la, ku­ten esi­mer­keis­sä edel­lä, vies­tin vas­taa­not­ta­ja aje­taan nurk­kaan ja kes­kus­te­lu­yh­teys kat­kais­taan, en­nen kuin sitä on var­si­nai­ses­ti edes syn­ty­nyt.

Yk­si­löl­li­siin omi­nai­suuk­siin, älyyn, luon­teen­piir­tei­siin tai ul­ko­nä­köön, liit­ty­vä pa­lau­te on puo­les­taan ai­na ää­rim­mäi­sen herk­kää maa­pe­rää, sil­lä sen vas­taa­not­to riip­puu vain tul­kit­si­jas­ta. Kur­jin­ta pa­lau­te on sil­loin, kun se si­val­taa yl­lät­tä­en ja it­sel­le ar­kaan ai­hee­seen.

Tut­ta­va­ni kir­joit­ti so­mes­sa taan­noin sii­tä, mi­ten oli saa­nut run­saas­ti si­näl­lään po­si­tii­vi­sia kom­ment­te­ja laih­dut­tu­aan huo­mat­ta­vas­ti, enem­män kuin ne maa­gi­set vii­si ki­loa. Laih­tu­mi­nen ei kui­ten­kaan ol­lut ta­pah­tu­nut hä­nen eh­doil­laan, päin­vas­toin. Hän toi­voi, et­tei hä­nen ke­hoon­sa ja sen muu­tok­siin enää puu­tut­tai­si il­man pa­rem­paa tie­toa.

Pi­ka­luis­te­li­ja Mika Pou­ta­la lau­sui Py­eongc­han­gin ne­los­si­jan jäl­keen Fa­ce­book-ti­lil­lään vii­saas­ti: Sen, kuka minä olen sy­vim­mil­tä­ni, ai­no­as­taan minä voin mää­ri­tel­lä. Ja se, mitä ih­mi­set mi­nus­ta ajat­te­le­vat, sil­lä ei pe­ri­aat­tees­sa ole mi­tään mer­ki­tys­tä. Se, et­tä ym­mär­rän, mikä olen sy­vim­mäl­tä­ni, pi­tää mi­nut vah­vas­ti maas­sa ja aut­taa mi­nua nä­ke­mään asi­at vä­hän isom­mas­sa pers­pek­tii­vis­sä.

Sy­vim­mil­tään sinä ja minä, me olem­me ar­vok­kai­ta.

Pou­ta­lan sa­nat sy­dä­mes­sä ja ham­pu­ri­lai­nen mie­les­sä pär­jää vuo­ro­vai­ku­tuk­sen kuo­huis­sa jo ai­ka hy­vin.