Täytin eilen, 26. syyskuuta, 26 vuotta. Opiske­li­ja­korttini lukuvuositarra pamahtaa vanhaksi tasan kolmen päivän kuluttua, enkä enää kahdeksatta sellaista ole saamassa, vaikka miten päälläni seisoisin ja käsi gradulla anelisin. Yksi parhaista ystävistäni on lähtövalmiudessa synnärille (laskettu aika oli ja meni sunnuntaina), toinen sai juuri ensimmäisen virkansa punakynän varresta äikänopena.

Kat­se­lem­me puo­li­ak­tii­vi­ses­ti omaa ko­tia Ala­sa­ta­kun­nan ta­ka­si­vuil­ta ja Etuo­ves­ta. Va­rau­dum­me: mei­tä on kak­si, mut­ta huo­nei­ta oli­si ol­ta­va ai­na­kin kol­me. Vie­ras­huo­neek­si, työ­huo­neek­si, eh­kä myö­hem­min jo­hon­kin ihan muu­hun.

Ak­tii­vi­sem­min jär­jes­täm­me nyt ke­sä­häi­tä. Va­rat­tu­na on Eu­ran kirk­ko, tans­si­la­va ja päi­vä, ky­syt­ty­nä pap­pi, kaa­sot ja best­ma­nit. Hie­man ko­ti­ku­toi­ses­ti vä­sä­tyt save the date -kor­tit­kin ovat jo enem­män ja vä­hem­män mat­kal­la, sil­lä kol­mas ys­tä­vä­ni muis­tut­ti, et­tä no­pea kan­nat­taa ol­la myös vie­rai­ta buu­ka­tes­saan. Heil­lä­kin kun häi­tä oli en­si ke­säk­si tie­dos­sa jo nyt, syys­kuus­sa, vii­det.

Jo­tain eri­tyi­sen mer­ki­tyk­sel­lis­tä täs­sä vas­ta saa­vu­te­tus­sa iäs­sä tun­tuu ole­van. Iso­ja pää­tök­siä ja muu­tok­sia, ei­kä pel­käs­tään hen­ki­siä sel­lai­sia, vaan myös lom­pa­kol­le käy­viä. Tie­dät­te­hän, oma koti kul­lan kal­lis, ovat oh­jaus­ko­rot sit­ten nol­lan ala­puo­lel­la tai ei­vät. Unel­mien hää­mat­ka Ma­le­dii­veil­le tai San­to­ri­nil­le tai edes Tam­pe­reel­le tun­tuu ai­na­kin nyt bud­jet­ti­vai­hees­sa su­rul­li­sen uto­pis­ti­sel­ta seu­raa­vaan 15 vuo­teen.

Jon­kin­lai­ses­sa ni­vel­vai­hees­sa sitä taas ol­laan. Kas­va­tus­tie­tees­sä ter­mil­lä vii­ta­taan eri­tyi­ses­ti siir­ty­miin vaik­ka­pa esi­kou­lus­ta ala­kou­luun tai am­mat­ti­kou­lus­ta am­mat­ti­kor­ke­aan, mut­ta ar­ki­sem­mas­sa ajat­te­lus­sa se on help­po yh­dis­tää myös elä­män mui­hin siir­ty­mä­vai­hei­siin. Va­paus to­teut­taa it­se­ään ja or­ga­ni­soi­da elä­mään­sä on ny­ky­ai­ka­na ai­van toi­nen kuin vie­lä joku vuo­si­kym­men sit­ten, mut­ta tie­tyt sään­nön­mu­kai­suu­det tois­tu­vat ajas­ta ja kult­tuu­ris­ta riip­pu­mat­ta. Siis vaik­ka­pa sel­lai­set kuin ai­kuis­tu­mi­nen, it­se­näis­ty­mi­nen ja jäl­leen toi­seen ih­mi­seen si­tou­tu­mi­nen.

Ni­vel­vai­heis­ta on tär­ke­ää pu­hua, kos­ka suu­reen muu­tok­seen liit­tyy tyy­pil­li­ses­ti kui­lu van­han ja uu­den vä­lil­lä. Sen ylit­tä­mi­seen tar­vi­taan työ­ka­lu­ja, ku­ten ai­kaa ja sa­maa het­keä elä­viä ys­tä­viä ja ver­tai­sia, joi­den muo­dos­ta­maa muu­ria muu­tok­sen tuu­let ei­vät puh­ku nu­rin edes pa­him­paan syys­myrs­ky­ai­kaan.

Kih­loi­hin me­nim­me muu­ten Pa­rii­sis­sa, Eif­fel-tor­nin kes­kiy­ön kul­lan­ki­mal­luk­ses­sa ja aa­si­a­lais­tu­ris­tien ka­me­roi­den välk­kees­sä. Se oli en­si as­kel tä­hän ni­vel­vai­hee­seen. Seu­raa­vaa, en­si ke­sä­nä koit­ta­vaa, odo­tan in­nol­la.