Olen viimeisen seitsemän kuukauden aikana saanut sukeltaa aivan uudenlaiseen tarina-arkkuun. Jokainen kertomus alkaa sanoin; silloin, kuin itse olin raskaana... tai sitten vastaavasti; silloin, kun vaimo/tytär/miniä/kaveri odotti...

Moni tie­tää ja lo­put ar­vaa­vat, et­tä sa­nais­ten ark­ku­jen avaa­ja­na on toi­mi­nut oma, nyt jo ”puo­lik­kaan maa­pal­lon ko­koi­nen” vat­san­seu­tu­ni. Lai­naus­mer­kit sik­si, et­tä il­mai­su on va­ras­tet­tu yh­del­tä mo­nis­ta ta­ri­nan­ker­to­jis­ta, mut­ta sat­tuu ku­vaa­maan täl­lä het­kel­lä mai­ni­os­ti myös tätä kum­pua.

Kun on ras­kaa­na, hen­ki­lö­koh­tai­ses­ta tu­lee ai­ka jul­kis­ta. Vas­ta­pai­no­na moni ja­kaa oman ta­ri­nan­sa: pie­nis­tä ja suu­ris­ta ma­hois­ta, aa­mu­pa­hoin­voin­neis­ta ja lak­rit­sin­hi­mois­ta, ko­vis­ta pot­ki­jois­ta ja etu­sis­ta is­tu­kois­ta, kes­ken­me­nois­ta ja uu­des­ta toi­vos­ta. Hy­vin­kin lä­hei­sis­tä ih­mi­sis­tä op­pii yh­täk­kiä uut­ta, vie­rai­den kans­sa löy­tyy yh­tei­nen sä­vel. Täs­sä sitä ol­laan, sa­mas­sa ve­nees­sä kei­ku­taan.

Moni, yleen­sä mies, lä­hes­tyy vat­saa huu­mo­ril­la: ”Ai muka etä­töis­sä ol­tu, lä­hi­töi­tä sitä on teh­ty!”, ”Oh­hoh, tuol­la on ai­na­kin kak­so­set. Ei­kö, no kol­mo­set?”, ”Muis­ta Ii­da pa­laut­taa tuo jal­ka­pal­lo ot­te­lun jäl­keen. Ei muu­ten, mut­ta ovat ihan uu­sia.” To­det­ta­koot, et­tä ra­kas­tan näi­tä! Omat vit­si­ni ovat ol­leet pal­jon kui­vem­pia ja kär­si­neet mat­kal­la pa­han inf­laa­ti­on. Nä­ki­sit­te, mi­ten tu­le­va isä ir­vis­tää vie­res­sä­ni joka ker­ta, kun to­te­an gril­li­mak­ka­ran ja jää­te­lön mais­tu­neen tai ke­sä­kun­non ole­van tänä vuon­na vä­hän jäis­sä. Pi­täi­si var­maan al­kaa heit­tää mies­pa­ral­le eu­ro jo­kai­ses­ta puu­ja­las­ta, sai­si ka­ve­ri os­tet­tua vaik­ka kor­va­tul­pat tai ää­ni­kir­jan.

Ai­dos­ti sy­dän­tä läm­mit­tä­vää on se­kin, mi­ten yh­täk­kiä ym­pä­ril­lä tie­dus­tel­laan, mi­ten olen voi­nut. Il­man muu­ta ky­sy­mys esi­te­tään toi­si­naan myös tot­tu­muk­ses­ta ja koh­te­li­ai­suu­des­ta, ei­kä kaik­kia – pel­käs­tään ym­mär­ret­tä­vis­tä syis­tä – vält­tä­mät­tä niin hir­ve­äs­ti hu­vit­tai­si tie­tää tur­von­neis­ta ja­lan­poh­jis­ta­ni tai leu­ka­pie­len hor­mo­ni­näp­py­löis­tä. Täs­sä nyt edes me­ne­mät­tä nii­hin oi­ke­as­ti haus­koi­hin ras­kaus­vai­voi­hin, ku­ten jat­ku­vaan pai­nee­seen tie­dät­te-kyl­lä-mis­sä ja pel­koon, et­tä joku on­ne­ton sie­lu ker­too hy­vän vit­sin jul­ki­sel­la pai­kal­la ja sa­mal­la ai­vas­tut­taa.

To­det­ta­koot sil­ti täs­sä­kin, et­tä hy­vin voin! Voi­kaa te­kin, pian taas kuul­laan!