Aloitin viime viikolla kolmen vuoden ankaran harkinnan jälkeen uuden harrastuksen ja ilmoittauduin mukaan Säkylän Urheilijoiden triathlonkouluun. Olen viimeisimmältä kisataustaltani voimanostaja, vartaloltani ja fyysisiltä ominai­suuk­siltani sprintterin ja kuulamörssärin väliltä ja veteen heitettynä lähempänä kiveä kuin kalaa. Vedän 30 leukaa ja teen 70 punnerrusta, mutten koskaan läpäissyt uimakoulussa Hylje-merkin taitovaatimuksia.

Edel­li­siin me­ri­täh­tiin ja ve­den­nei­toi­hin tai­si riit­tää, kun ui kel­vol­li­ses­ti ja opet­ta­jil­ta sa­laa kä­si­poh­jaa.

Ei sil­lä, et­tä oli­sin läh­te­nyt kou­luun mie­les­sä­ni haas­taa Kai­sa Sa­lia ja kump­pa­nei­ta Ha­vai­jin Iron­man-mit­te­löis­sä. Tai sil­lä, et­tä hei­nä­kuu­hun men­nes­sä pys­tyi­sin ve­tä­mään Sä­ky­lä tri­ath­lo­nin olym­pi­a­mat­kaa tai vält­tä­mät­tä ui­maan yh­tä­jak­soi­ses­ti sprint­tiin vaa­dit­ta­via 750 met­riä. It­se asi­as­sa juu­ri nyt en­si­si­jai­nen ta­voit­tee­ni on kurs­sin ai­ka­na op­pia edes kel­lu­maan, mikä vie­lä tun­tuu – huip­pu­val­men­nuk­ses­ta huo­li­mat­ta – su­rul­li­sen kau­kai­sel­ta eta­pil­ta. Niin vain li­ha­pul­la­kel­lun­ta­ni va­jo­si Eu­ran ui­ma­hal­lin mo­ni­toi­mi­al­taan poh­jaan ker­ta toi­sen­sa jäl­keen, vaik­ka kuin­ka puh­kui keuh­kot il­ma­tas­kuk­si täy­teen ja kes­ki­var­ta­lo­li­has­ten li­säk­si jän­nit­ti jo­kais­ta var­paan­kynt­tä ja kor­van­ni­puk­kaa­kin.

En ole kes­tä­vyys­mat­koil­la ko­to­na­ni, ve­des­sä vie­lä vä­hem­män. Jo­kin sii­nä, va­paa­eh­toi­ses­ti omal­le epä­mu­ka­vuu­sa­lu­eel­le me­ne­mi­ses­sä, ve­tää kui­ten­kin puo­leen­sa.

Toi­sen uu­deh­kon har­ras­tuk­sen, it­se­puo­lus­tuk­seen kes­kit­ty­vän krav ma­gan, aloi­tin pari vuot­ta sit­ten. Täl­lä ker­taa vas­taan pis­ti fyy­sis­ten omi­nai­suuk­sien si­jaan pää. Ih­mis­tä, joka ei sen eri­tyi­sem­min ole vih­kiy­ty­nyt toi­mi­maan krii­si- tai konf­lik­ti­ti­lan­teis­sa, oh­jaa yl­lät­tä­vis­sä ta­pah­tu­mis­sa ai­ka pri­mi­tii­vi­set te­ki­jät, ku­ten vaik­ka­pa luon­tai­nen halu pa­e­ta tai hyö­kä­tä. It­sel­lä­ni luon­tais­ta, fyy­sis­tä tais­te­li­ja­luon­net­ta ei kui­ten­kaan ole, ja olen mel­ko var­ma, et­tä krii­sis­sä ai­nut ak­ti­voi­tu­va pri­mi­tii­vi­toi­min­to­ni oli­si se­kai­sin me­ne­vä vat­sa. Siis sel­ke­äs­ti epä­mu­ka­vuu­sa­lu­et­ta tä­mä­kin.

Vaan niin vain hy­väs­sä oh­jauk­ses­sa ja seu­ras­sa ke­hit­tyi­vät vä­hi­tel­len niin ot­teet kuin it­se­luot­ta­mus­kin. Lyön­nit löy­tä­vät puh­taam­min pe­ril­le, ei­kä kes­ken spar­rauk­sen tee enää mie­li kä­per­tyä si­ki­öa­sen­toon vas­taa­not­ta­maan koh­ta­lon­sa. It­sen­sä voit­ta­mi­sen ad­re­na­lii­nit ja en­dor­fii­nit tar­joi­le­vat ai­voil­le mitä su­loi­sim­man hor­mo­ni­kok­tai­lin, jon­ka ve­rois­ta on omiin vah­vuuk­siin­sa kes­kit­ty­es­sä pal­jon vai­ke­am­pi saa­vut­taa.

Sil­ti tai­dan seu­raa­van ve­si­ses­si­on jäl­keen käy­dä vä­hän ve­tä­mäs­sä leu­kaa.