Toimittajalta
Iida
 
Rissanen-Vatja
iida.rissanen-vatja@alasatakunta.fi
21.7.2017 8.00

Paluumuuttaja

Olen aina ollut varpaankynsiäni myöten euralainen ja tuonut satakuntalaista identiteettiäni esille seudun ulkopuolellakin. Viisi Jyväskylässä, joka muuten on myös Suomen puhtainta kielialuetta, vietettyä vuotta vahvistivat intohimoani viljellä ketä-sanaa mahdollisimman estoitta, soittaa Sandstormia nupit kaakossa aina ja kaikkialla ja mainostaa Kariniemen kesäisiä grilliboxeja kaverieni pakkaamina.

Etääl­lä suh­de ko­ti­seu­tuu­ni oli yk­sin­ker­tai­nen, so­pi­vas­ti pol­lea, mut­ta myös vä­hän nai­i­vi. Lei­jo­na­no­sa ai­kui­si­än elä­mäs­tä­ni oli jo ra­ken­tu­nut sen ul­ko­puo­lel­la, opis­ke­lu­jen kaut­ta kart­tu­neet ys­tä­vät miel­si­vät Eu­ran si­nap­pi­kun­ta­na jos­sain Tu­run seu­dul­la. Tai sinä paik­ka­na, jos­sa on se ydin­voi­ma­la. Osa ih­met­te­li, mi­ten ei­ra­lai­se­na slan­gi­ni oli vä­hän ruos­tees­sa.

Ny­kyi­sin heis­tä jo­kai­nen osaa jo si­joit­taa Eu­ran maa­il­man­kar­tal­le. Ja vas­ta­ta kun ky­sy­tään, mi­ten luo­naa.

Muu­tim­me poi­ka­ys­tä­vä­ni kans­sa Eu­raan vuo­si sit­ten. Pa­luu juu­ri tän­ne, mi­nun ko­ti­seu­dul­le­ni, oli sat­tu­maa. Sa­vo­lais­läh­töi­nen mie­he­ni sai va­ki­tui­sen opet­ta­ja­pai­kan Rau­mal­ta, tuli edel­lä, ja minä vuot­ta myö­hem­min sekä hä­nen et­tä ny­kyi­sen työ­ni pe­räs­sä. Näil­lä suh­dan­teil­la us­kon mei­dän ol­leen on­nek­kai­ta.

Voi­si ku­vi­tel­la, et­tei­vät kun­nat, nii­den ih­mi­set ja il­mi­öt juu­ri vii­des­sä vuo­des­sa muut­tui­si. Niin ne kui­ten­kin te­ke­vät, ja sa­moin sin­ne jos­kus pa­laa­vat. Kun muu­tin van­hem­pie­ni luo­ta lu­ki­on päät­tä­nee­nä 18-vuo­ti­aa­na, jä­tin taak­se­ni tu­kun ys­tä­viä, ru­tii­ne­ja, lenk­ki­pol­ku­ja, ruo­ka­tot­tu­muk­sia, mie­li­te­ko­ja ja asen­tei­ta. Jo­tain niis­tä oli tääl­lä toki vas­tas­sa, kuin myös kor­vaa­ma­ton oman per­heen, su­ku­lais­ten ja tut­ta­vien tu­ki­verk­ko. Mut­ta pal­jon oli myös pois­sa: niis­tä nu­me­rois­ta, jois­ta en­nen soi­tin leik­ki- ja sit­ten lenk­ki­seu­raa, vas­ta­taan nyt kau­kaa.

Pa­luu­muut­ta­ja­na oma eu­ra­lai­suus pi­tää ra­ken­taa uu­del­leen – löy­tää uu­si re­vii­ri, uu­det ih­mi­set, uu­si nä­kö­kul­ma. Ko­tiu­tua, juur­tua ja tu­kea sii­nä myös tois­ta, jol­le maa­pe­rä oli al­ku­jaan ko­ko­naan vie­ras.

Ja niis­tä eu­ra­lai­sis­ta var­paan­kyn­sis­tä vie­lä. Yli kym­me­nen Ur­hei­lu­ta­lon lat­ti­aa vas­ten pol­jet­tua vuot­ta te­ki­vät sen, et­ten san­daa­li­mal­lin hom­mis­sa oli­si pääs­syt enää lei­vän syr­jäs­tä kiin­ni. Jy­väs­ky­läs­sä niil­tä kes­ti vuo­sia pa­ran­tua.

Kun­nes taas tu­lin Eu­raan, aloi­tin len­to­pal­lon, pol­jin jäl­leen Ur­hei­lu­ta­lon lat­ti­aa. Joka se­kin on muu­ten eri kuin en­nen.

Pa­rem­pi.

Näköislehti

Instagram

Instagram