Tähän on tultu, löydän itseni päivittelemästä julkisesti nykymaailman menoa.

Pak­ko tun­nus­taa, et­tä olen sor­tu­nut tä­hän ka­ma­luu­teen en­nen­kin, mut­ten sen­tään ihan vie­lä ole nais­puo­li­nen Mie­len­sä­pa­hoit­ta­ja.

Vii­me pa­ki­nas­sa ihas­te­lin pu­he­lin­ta mai­ni­o­na ve­kot­ti­me­na pi­tää yh­teyt­tä kau­ka­na asu­vaan jäl­ki­kas­vuun. Sii­nä se toi­mii­kin edel­leen. Toi­set lap­sen­lap­set ker­to­vat yl­pei­nä, mon­ta­ko ham­mas­ta heil­tä on jo läh­te­nyt ja toi­sil­le vas­ta tu­lee ham­pai­ta. Elä­män tär­keis­sä asi­ois­sa py­syy siis ajan ta­sal­la.

Kän­nyk­kä­suut­tu­muk­sen sain kui­ten­kin nou­se­maan no­pe­as­ti sa­taan vii­me ul­ko­maan­mat­kal­la. En ole ko­to­nur­kil­la näh­nyt mois­ta kän­nyk­kä­riip­pu­vuut­ta, mi­hin tör­mä­sin Du­bais­sa. Siel­lä oli­si riit­tä­nyt ih­meel­lis­tä kat­sel­ta­vaa vaik­ka kuin­ka, mut­ta var­sin­kin itäi­sen naa­pu­ri­maam­me tu­ris­tit, joi­ta siel­lä oli tosi pal­jon, kes­kit­tyi­vät her­ke­ä­mät­tä pu­he­li­miin­sa.

En tie­dä, mitä tär­ke­ää he niis­tä seu­ra­si­vat, mut­ta kän­nyk­kää tui­jo­tet­tiin his­sis­sä­kin koko per­heen voi­min unoh­ta­en ter­veh­tiä mui­ta ih­mi­siä. Luu­ri kä­des­sä ja na­pit kor­vil­la kä­vel­tiin aa­mu­pa­la­pöy­tään huo­maa­mat­ta, mi­ten kau­niis­ti ruo­at oli ase­tel­tu tar­jol­le. Lau­ta­nen täy­tet­tiin pu­he­lin­ta pu­ris­ta­en ja sama meno jat­kui pöy­däs­sä. Lap­set pränk­kä­si­vät ruo­as­ta, mut­ta ai­kui­set ei­vät vä­lit­tä­neet. Pu­he­lin loh­dut­ti ja rau­hoit­ti.

Sen ver­ran kurk­ka­sin erään noin 12-vuo­ti­aan ty­tön kän­nyk­kää, et­tä näin hä­nen seu­raa­van jon­kun blo­gis­tin elä­mää, soh­val­la is­tu­mis­ta ja naa­man nyp­pi­mis­tä. Tu­ris­ti­ty­tön oli­si kan­nat­ta­nut elää ihan omaa elä­mään­sä mie­len­kiin­toi­ses­sa maas­sa, mi­hin hä­nen van­hem­pan­sa oli­vat hä­net kus­tan­ta­neet.

Sil­mii­ni on vii­me ai­koi­na osu­nut mo­nia tut­ki­mus­tu­lok­sia kän­ny­köi­den ja äly­lait­tei­den lii­al­li­ses­ta käy­tös­tä. Al­le vuo­den ikäi­siä ei pi­täi­si al­tis­taa äly­lait­teil­le ol­len­kaan, ja al­le vii­si­vuo­ti­ail­le sai­si sal­lia ruu­tu­ai­kaa enin­tään tun­ti päi­väs­sä, lin­jaa Maa­il­man ter­veys­jär­jes­tö WHO.

Las­ten ki­ti­nää ei kan­na­ta hil­jen­tää kän­ny­käl­lä. Lii­an mo­nes­sa per­hees­sä lap­si py­syy ison osan päi­väs­tä hil­jaa äly­pu­he­li­men kans­sa, har­mit­te­lee kuu­lui­sa psy­ko­te­ra­peut­ti.

Koh­tuus kai­kes­sa on maa­lais­jär­ki­nen neu­vo äly­lait­tei­den käyt­töön. Niis­tä on pal­jon hyö­tyä, mut­ta nii­den ei saa an­taa vie­dä ai­kaa oi­ke­al­ta elä­mäl­tä. Leik­ki, liik­ku­mi­nen ja ka­ve­rei­den kans­sa ole­mi­nen ovat lap­sil­le ke­hit­tä­vin­tä te­ke­mis­tä, ei­kä ai­kuis­ten­kaan kan­na­ta lin­noit­tau­tua soh­van nurk­kaan kän­ny­käl­lä pe­laa­maan.

Kyl­lä ei ole kän­nyk­kää tar­koi­tet­tu ih­mi­sen po­mok­si vaan pal­ve­li­jak­si.