Tämä on vaikea ikä, tuskaili tyttä­ren­tyt­täreni Siiri nelivuo­tis­juh­lillaan, kun yritti näyttää sormillaan ikäänsä.

Pik­ku­lil­li ei mil­lään py­sy­nyt käm­me­nen si­sään kou­kis­tet­tu­na. On­nek­si pari vuot­ta van­hem­pi Mii­sa-sis­ko neu­voi rau­hal­li­seen tyy­liin­sä: Kään­nä vaan peu­ka­lo pii­loon.

Tätä ny­kyä Sii­ri on vah­van luon­teen omaa­va nuo­ri nei­to, joka te­kee vain sitä, mis­sä on hyvä, tai pi­kem­min­kin pa­ras. Hän keik­kuu leik­ki­huo­neen tra­pet­si­kei­nus­sa vaa­le­an­pu­nai­set tyl­li­hör­he­löt pääl­lä, kei­ju­kai­sen sii­vet se­läs­sään ja esit­tää hui­mia sir­kusp­rin­ses­san temp­pu­ja. Kat­so­jien on syy­tä huo­kail­la ihas­tuk­ses­ta ja ta­put­taa kä­si­ään. Sa­maan ai­kaan poh­dis­ke­li­ja­tyyp­piä ole­va iso­sis­ko is­tuu hii­ren­hil­jaa le­go­laa­ti­kon ää­res­sä ja kes­kit­tyy pit­käk­si ai­kaan ko­ko­a­maan pie­nis­tä osis­ta jo­tain vai­ke­aa ra­ken­nel­maa.

Kun­pa voi­si saa­da it­sel­leen sen hur­jan it­se­tun­non, mikä ne­li­vuo­ti­aal­la on. Sil­le oli­si käyt­töä täs­sä­kin iäs­sä ja var­sin­kin kun elää maa­kun­nas­sa, jos­sa on ta­pa­na ajaa ih­mi­set la­tis­tuk­sen man­ke­lin läpi, et­tei­vät vaan ala yl­pei­le­mään.

Erää­nä päi­vä­nä Sii­ri ki­pai­si sis­kon­sa pe­räs­sä kor­ke­al­le pen­ke­reel­le, kom­pas­tui ja kie­ri hur­jan nä­köi­ses­ti alas po­lul­le. Tyt­tö par­kui kuin syö­tä­vä, ja kun mei­tä ai­kui­sia juok­si pai­kal­le aut­ta­maan, it­kun kes­kel­tä kuu­lui: Et­te va­rot­ta­neet et­te­kä vah­ti­neet ta­peek­si!

Ky­syin pe­läs­ty­nee­nä, et­tä mi­hin sat­tuu, ja sain to­me­ran vas­tauk­sen: Joka paik­kaan, mut­ta toi­saal­ta on hyvä, et­tä nyt kaik­ki ih­mi­set sai­vat näh­dä, mi­ten pa­has­ti jol­le­kin voi käy­dä.

Äi­tien­päi­vä­nä sa­mai­nen iha­na Sii­ri mars­si etee­ni, ta­pit­ti mi­nua isoil­la bam­bi­sil­mil­lään ja ky­syi: Mum­mu, olit­ko sinä toi­vo­nut mei­tä jo kau­an?

Kun vas­ta­sin, et­tä tot­ta­kain olin, Sii­ri tuu­mi, et­tä on­nek­si äi­ti täyt­ti si­nun toi­vee­si, ja me tu­lim­me.

Niin on­nek­si he tu­li­vat, ja vii­mek­si va­jaa vuo­si sit­ten tuli vie­lä pik­kui­nen po­jan­ty­tär Is­la, jon­ka pu­hees­ta ei ku­kaan vie­lä ym­mär­rä mi­tään, mut­ta joka päl­pät­tää iloi­se­na sii­hen mal­liin, et­tä hä­nen­kin poh­dis­ke­luis­taan tu­lee var­mas­ti ker­rot­ta­vaa.

Niin­hän se me­nee, et­tä las­ten suus­ta kuu­lee to­tuu­det ja las­ten­las­ten suus­ta haus­kuu­det.