Minä olen noiden Elsan ja Annan mummu, tai aikuisten oikeesti he ovat 5-vuotias Miisa ja 3-vuotias Siiri. Tytöt ovat kuitenkin aivan varmoja prinsessuudestaan, osaavat ulkoa Disneyn Frozen-elokuvan repliikit ja laulaa lallattavat remuenglannilla: letitgouu, letitgouu, kylmä viima puhaltaa, enimoor, enimoor. Samalla he polkaisevat lattiaa, huitaisevat kättään ja kuvittelevat lattian muuttuvan jääksi, niin kuin satuelokuvassakin.
Minäkin pääsen usein mukaan satuun. Olen välillä hassu lumiukko Olaf, välillä lumihirviö ja joskus prinsessojen äitikuningatar tai palvelija, jolle sanotaan armollisesti: Saat kantaa laahusta. Ja niin minä kannan prinsessojen harteille sidottuja silkkihuivejani.
Prinsessat eivät onneksi ole turhamaisia hienohelmoja, vaikka tylleihin ja vaaleanpunaisiin rimpsuihin mielellään pukeutuvatkin. Niissä asuissa voi leikkiä myös merirosvoa, hyppiä trampoliinilla ja kiipustaa mielin määrin.
Prinsessana oleminen luontuu pieniltä tytöiltä kuin itsestään. He ovat välillä Lumikkeja ja Ruususiakin ja Siiri on Tuhkimo, muttei se lattioita luuttuava vaan se, joka on juhliin lähdössä. Kesällä syntyvälle serkkutytölleenkin he ovat jo varanneet prinsessanimen. Hänestä tulee Ariel, merenneitoprinsessa.
Toivottavasti sadut säilyvät vielä pitkään lasten maailmassa. Toivottavasti mielikuvituksen siivet jaksavat kantaa. Pieni särö prinsessakuvioon tuli äskettäisellä Ruotsin matkalla, kun tytöille näytettiin Estelle-prinsessan kotilinna.
– Ihan varaston näköinen. Elsalla on paljon hienompi, tuumi Miisa.
Lasten kasvua seuratessa ei voi muuta kuin toivoa, että maailma olisi heille lempeä paikka, antaisi heidän säilyttää vilpittömän elämän intonsa ja luottamuksen omiin voimiinsa.
Meidän aikuisten pitää tehdä kaikkemme, jotta lapsilla olisi hyvä ja turvallinen olo. Annetaan heidän olla prinsessoja ja prinssejä tai vaikka hämähäkkimiehiä ihan niin kauan kuin he haluavat. Lapsuudesta ei ole mitään kiirettä kasvaa ulos.