Ystävänpäivä toi monta mukavaa viestiä ystäviltä läheltä ja kaukaa ja johti vierailuun lapsuusvuosien ystävän, naapurin tytön luo.

Meillä oli lapsina tapana mennä istumaan kotiemme välisessä pikku metsikössä olevan kiven päälle, ja kun toinen näki kotikeittiönsä ikkunasta toisen odottavan, hän meni heti paikalle. Meillä ei ollut kännyköitä, millä olisimme voineet sopia tapaamisemme, mutta kivellä istuminen toimi.

Sin­ne tul­tiin myös sil­loin, kun oli rii­del­ty ja ha­lut­tiin so­pia. Ja so­pi­mi­sen mer­kik­si me kie­mur­te­lim­me ja kaa­mur­te­lim­me, eli pyö­rim­me nau­ra­en ruo­hi­kos­sa pit­kin pi­tuut­tam­me. Sii­nä rii­dat unoh­tui­vat, ja olim­me taas val­mii­na uu­siin leik­kei­hin.

Kun nyt ta­pa­sim­me, pa­rin vuo­den tau­on jäl­keen mo­lem­mat on­nel­li­si­na mum­mui­na, pu­hel­ta­vas­ta ei mei­nan­nut tul­la lop­pua. Las­ten­lap­sis­ta oli­sim­me tie­tys­ti voi­neet ju­tel­la vaik­ka koko il­lan, ja ai­ka pit­kään niin teim­me­kin, mut­ta kuin it­ses­tään aja­tuk­set vei­vät mei­dät vuo­si­kym­men­ten taa Kaut­tu­al­le Kirk­ko­vai­ni­on mai­se­miin.

Me muis­tim­me vie­lä­kin tark­kaan po­lut, joi­ta pit­kin kul­jim­me leik­kies­säm­me lä­hi­met­säs­sä, sii­nä mis­sä nyt kier­tää Luis­ta­rin upe­an asun­to­a­lu­een Ot­son­kier­to-tie. Muis­te­lim­me tai­a­no­mai­sel­ta tun­tu­nut­ta läh­det­tä, joka on kai kui­vu­nut jo ai­ko­ja sit­ten ra­ken­ta­mi­sen tiel­tä ja mie­tim­me, mis­sä ovat ne kak­si isoa ki­veä, joi­den pääl­le kii­ve­tes­sä pe­lot­ti, mut­ta joi­den la­el­ta us­koi nä­ke­vän­sä koko maa­il­man.

Voi, et­tä teki hy­vää ju­tel­la ys­tä­vän kans­sa, ys­tä­vän, joka on niin tut­tu, et­tei hä­nel­le tar­vit­se se­li­tel­lä asi­oi­ta ja elä­män kään­tei­tä. Hän ym­mär­tää muu­ten­kin.

Ja oli hie­no huo­ma­ta, et­tä meis­sä kum­mas­sa­kin asuu yhä si­sim­mäs­säm­me se pie­ni tyt­tö, jol­le luon­to on tär­keä paik­ka py­säh­tyä ai­ka ajoin su­lat­te­le­maan elä­mää – vä­hän sa­maan ta­paan kuin lap­se­na yh­tei­sel­lä ki­vel­lä is­tu­en.

Ys­tä­vä­ni ker­toi teh­neen­sä yh­te­nä pak­ka­sil­ta­na lu­mi­sel­la pel­lol­la yk­sik­seen en­ke­lei­tä ja ihail­leen­sa täh­ti­tai­vaan kau­neut­ta. Minä puo­les­ta­ni nau­tin vii­kon­lop­pu­na kä­ve­lys­tä Py­hä­jär­ven jääl­lä au­rin­gon­pais­tees­sa ja ku­vit­te­lin ole­va­ni koko jär­ven ai­nut kul­ki­ja, jol­la oli edes­sään pelk­kää si­nis­tä ja val­kois­ta sil­män kan­ta­mat­to­miin ja tu­han­sia ti­mant­te­ja jään pääl­lä ohu­es­sa lu­mi­ker­rok­ses­sa.