Työkaveri sanoi yhdessä maail­man­pa­ran­nus­jut­te­lu­tuo­ki­os­samme kaksi sanaa, jotka pistivät miettimään: asenne ratkaisee.

Ihan niin se me­nee, ja asen­ne rat­kai­see to­si­aan kai­ken kaa­tu­nees­ta kah­vi­mu­kis­ta maa­il­man rau­han säi­lyt­tä­mi­seen. Rat­kai­se­vaa on, on­ko liik­keel­lä suu­pie­let alas- vai ylös­päin.

Mie­les­tä­ni nuo­ruu­den raja ai­kui­suu­teen on yli­tet­ty, kun eh­dot­to­muu­den aja­tuk­sen voit­taa huo­mio sii­tä, et­tä asi­oil­la on ai­na vä­hin­tään kak­si puol­ta, usein mon­ta­kin eri vink­ke­liä. Ai­na tuo­ta ei kyl­lä muis­ta, vaik­ka oli­si mi­ten van­ha. Oma, en­sim­mäi­sek­si mie­leen tul­lut aja­tus jä­mäh­tää pääl­le ja tun­tuu par­haal­ta. Se mie­les­sä pai­naa sit­ten eteen­päin, ei­kä huo­maa, et­tä toi­saal­ta asi­aa voi­si aja­tel­la ihan toi­sel­la­kin ta­paa.

On asi­oi­ta, joi­ta mei­dän on teh­tä­vä, tyk­kääm­me niis­tä tai em­me, ja on ih­mi­siä, joi­den kans­sa jou­dum­me ole­maan te­ke­mi­sis­sä, vaik­kei­vat ke­mi­at koh­tai­si­kaan. Jos näis­sä te­ke­mi­sis­sä ja koh­taa­mi­sis­sa kan­taa vie­lä se­läs­sään ne­ga­tii­vi­suu­den rep­pua, niis­tä tu­lee kai­kil­le tosi ras­kai­ta.

Oli­si oman it­sen­sä sääs­tä­mis­tä, jos ko­et­tai­si miet­tiä it­sel­le epä­mie­lui­sas­ta te­ke­mi­ses­tä muu­ta­man hy­vän puo­len ja oi­kein odot­tai­si nii­tä. Han­ka­lien ih­mis­ten kans­sa toi­mi­mi­ses­sa aut­taa esi­mer­kik­si se, et­tä ku­vit­te­lee te­ke­vän­sä ih­mis­tut­ki­mus­ta ja tark­kai­lee ih­mi­siä et­sien näis­tä sekä hy­viä et­tä huo­no­ja omi­nai­suuk­sia. Mo­lem­pia ta­kuul­la löy­tyy. Ih­mi­set ovat tosi mie­len­kiin­toi­sia ja ar­vaa­mat­to­mia, mut­ta heis­tä kai­kis­ta saa ai­van var­mas­ti it­sel­leen pa­rem­paa seu­raa kan­nus­ta­mal­la kuin lan­nis­ta­mal­la.

Asen­ne­ky­sy­mys on myös suh­tau­tu­mi­nen omaan elä­mään­sä, sii­hen ta­val­li­seen ar­keen, mitä elä­mä pää­a­si­as­sa on. Riit­tää­kö se? Ei kan­na­ta us­koa, et­tä mui­den­kaan elä­mä mi­tään sham­pan­ja­la­si kä­des­sä pat­sas­te­lua on, vaik­ka Fa­ce­boo­kis­ta sel­lai­sen ku­van sai­si­kin. Ar­jen pie­net ilot ovat nii­tä par­hai­ta.

Jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä on hä­nen iki­o­ma uniik­ki elä­män­sä, jos­ta kan­nat­taa ol­la iloi­nen ja yl­peä. Ku­kaan muu ei ole saa­nut ihan sa­maa elä­mä­pa­ket­tia. Vaik­ka su­ru­ja ja vas­toin­käy­mi­siä jos­kus ka­saan­tuu­kin ja elä­mä on tosi vai­ke­aa ei­kä vain ny­ky­muo­ti­sa­nan mu­kai­ses­ti haas­ta­vaa, ei kan­na­ta me­net­tää us­koa pa­rem­mas­ta. Ei­kä to­del­la­kaan kan­na­ta sei­soa ai­na ja­lat tu­ke­vas­ti maan ka­ma­ral­la, sil­lä sil­loin ei ole val­mis hy­päh­tä­mään in­nos­tuk­ses­ta il­maan, kun sil­tä al­kaa tun­tua.