Tääl­lä me vaan ajel­laan ja kaik­ki muut ih­mi­set on ko­to­na lah­jo­jen­sa kim­pus­sa.

Lau­sah­dus pää­si pik­ku­vel­jel­tä noin 35 vuot­ta sit­ten, kun oli kes­ken jou­lu­aat­toil­lan läh­det­ty käy­mään mum­mu­las­sa. Mum­mu ha­lu­si sinä aat­to­na ol­la rau­has­sa ko­to­naan ei­kä läh­te­nyt mu­kaan lap­si­per­heen hu­li­naan, mut­ta meis­tä tun­tui ka­ma­lal­ta: Mik­si ih­mees­sä joku ihan ha­lu­aa ol­la yk­sin? Ja vie­lä jou­lu­aat­to­na? Tun­nel­ma au­tos­sa oli epä­to­del­li­nen; pi­me­äs­sä il­las­sa ky­län teil­lä oli mei­dän li­säk­sem­me liik­keel­lä vain jou­lu­puk­ke­ja.

– Olen jo saa­nut kyl­lik­se­ni jou­luis­ta, mum­mu vas­ta­si ih­met­te­lyi­him­me myö­hem­pi­nä vuo­si­na, kun läh­ti jou­lun­viet­toon vie­lä kau­em­mas, Raa­mat­tuo­pis­tol­le Kau­ni­ai­siin, var­mis­taak­seen vie­lä sen­kin, et­tei ke­nen­kää­än tar­vin­nut hä­nen ole­mi­si­aan jou­lu­na mu­reh­tia.

Ym­mär­sin hän­tä. Kun on yli 80 vuot­ta elä­nyt jou­lu­ja, on jo näh­nyt ne. Muis­tois­sa on tar­peek­si kuor­maa ei­kä uut­ta enää kai­paa.

Tu­lin aja­tel­leek­si tuo­ta ti­lan­net­ta äs­ket­täin, kun iäk­kääm­pi ys­tä­vä­ni Fa­ce­boo­kis­sa kom­men­toi ku­vaa, jos­sa oli syk­syn koko an­keus: har­maa tai­vas, rus­kea maa, mus­tat puut, ei mui­ta vä­re­jä.

– Kyl­lä sää on har­maa ja ikä­vä, mut­ta on nii­hin jo tot­tu­nut tä­hän ikään men­nes­sä, hän kir­joit­ti.

Sii­nä oli sa­maa vii­saut­ta.

Us­kon hän­tä, sil­lä myös hän on näh­nyt syk­sy­jen ja tal­vien tu­le­van ja me­ne­vän, ai­na uu­des­taan. Mik­si nii­tä siis pi­tää ih­me­tel­lä ja voi­vo­tel­la, asi­oi­ta, joil­le em­me mi­tään voi?

Kum­man­kin hei­dän sa­no­mi­sis­taan pais­taa iän tuo­ma var­muus: Voi­mi­aan ei tar­vit­se ku­lut­taa sii­hen, mikä tun­tuu tur­hal­ta. Ja kun vuo­sien ko­ke­muk­sel­la on tot­tu­nut yh­teen ja toi­seen elä­män väis­tä­mät­tö­mään ikä­vyy­teen, voi suh­tau­tua nii­hin mal­til­la: Tä­mä­kin me­nee ohi, en­nen pit­kää.

Se on loh­tu, jota kan­nat­taa ope­tel­la. Jos vain op­pi­si sen hie­man ai­kai­sem­min!

Tänä syk­sy­nä edes­men­nyt ru­noi­li­ja Jörg Zink on jos­sain teks­tis­sään sa­no­nut kau­niis­ti: Sie­lu ei van­he­ne, vaan elä­män­ko­ke­muk­sis­ta vain sy­ve­nee, täyt­tyy ja tyyn­tyy. Sii­nä se on tii­vis­tet­ty­nä.

Synk­kään syk­syyn, jou­lu­na­lus­kii­rei­siin voi ta­voi­tel­la juu­ri sitä, tyy­neyt­tä.