Mel­kein puo­let Suo­mes­sa syn­ty­neis­tä ja tääl­lä asu­vis­ta asuu paik­ka­kun­nal­la, jos­sa on syn­ty­nyt. Vie­lä use­am­pi, kak­si kol­ma­so­saa, asuu syn­nyin­maa­kun­nas­saan.

Asi­aa on tut­ki­nut Ti­las­to­kes­kus, ja ai­hees­ta uu­ti­soi äs­ket­täin Hel­sin­gin Sa­no­mat.

Ti­las­to­kes­kuk­sen mu­kaan Eu­ras­sa syn­ty­neis­tä yli 45 pro­sent­tia asui vii­me vuon­na edel­leen tääl­lä. Sä­ky­län vas­taa­va luku on 42 pro­sent­tia ja Rau­man liki 55 pro­sent­tia.

Lu­vut ei­vät ker­ro, pal­jon­ko on nii­tä, jot­ka ovat läh­te­neet ja pa­lan­neet.

Kuu­lun tuo­hon Eu­ran 45 pro­sent­tiin, ja edus­tan myös läh­te­nei­tä ja pa­lan­nei­ta. Ku­ten myös ys­tä­vä­tär, jon­ka kans­sa vas­ti­kään viik­ko sit­ten näi­tä poh­dit­tiin. Ky­sy­myk­sem­me kuu­lui: mitä ajat­te­li­sim­me ja mi­ten ajat­te­li­sim­me, jos em­me oli­si­kaan suu­rin­ta osaa elä­mäs­täm­me ol­leet tääl­lä?

Jah­kaan­nuim­me täs­tä pu­hu­maan, kun kum­pi­kin oli kiin­nit­tä­nyt huo­mi­o­ta muis­te­luun: saam­me it­sem­me tä­män täs­tä kiin­ni sii­tä, et­tä mie­tim­me, mitä juu­ri täl­lä pai­kal­la en­nen oli, mitä tääl­lä ta­pah­tui, mis­tä mi­kä­kin tie kul­ki, kuka tuos­sa asui. Jos eläi­si muu­al­la, paik­ka­kun­nal­la, mis­tä näi­tä ei tie­täi­si, ei­pä nii­tä ajat­te­li­si – ei­kä tun­ti­si muu­tok­sen hai­keut­ta­kaan.

Nuo­ri­na lu­ki­o­lai­si­na uhoa ja it­se­luot­ta­mus­ta puh­ku­en van­noim­me, et­tä tän­ne em­me jää. Mut­ta tääl­lä nyt olem­me, pie­nen muu­al­la teh­dyn kier­rok­sen jäl­keen.

Ve­to­voi­ma on ny­ky­a­jan sana, ja eri­tyi­ses­ti sitä käy­te­tään nyt paik­ka­kun­tien, seu­tu­jen ja maa­kun­tien yh­tey­des­sä. Ve­to­voi­ma voi syn­tyä lap­suus­mai­se­mis­ta ja rak­kai­den paik­ko­jen muis­tois­ta, mut­ta yk­sin ne ei­vät rii­tä pi­tä­mään tai pa­laut­ta­maan ih­mi­siä. Mi­nut toi ta­kai­sin työ­paik­ka. Se lie­nee se kaik­kein tär­kein ”si­sään­heit­tä­jä”. Eh­kä pit­käl­li­sen hy­vän työl­li­syy­den vuok­si Eu­ran ja Sä­ky­län syn­ty­pe­räis­ten ny­ky­a­suk­kai­den lu­vut ovat noin­kin kor­kei­ta.

On rik­kaut­ta tun­tea asuin­pai­kal­taan men­nei­syy­den ker­ros­tu­mia ja on tur­val­lis­ta ol­la seu­dul­la, jon­ka tun­tee lap­suu­des­taan as­ti. Ja on toi­si­naan hu­vit­ta­vaa ol­la en­nem­min ”sen ja sen ty­tär tai su­ku­lai­nen” kuin oma it­sen­sä. Kään­tö­puo­le­na voi ol­la se, et­tä so­peu­tuu elä­mään ku­ten ”tääl­lä on ai­na pruu­kat­tu” – mut­ta mi­täs vi­kaa sii­nä sit­ten on?