Joulua odotellessa pengoin esille muistilistojani menneiltä jouluilta; mitä ruokaa on laitettu ja millä menestyksellä, kuka on mitäkin lahjoja saanut ja kenelle on lähetetty joulukortti. Eräänlainen yritys hallita elämää tämäkin, muistilistojen kirjoittaminen.

Siel­tä lis­taus­te­ni vä­lis­tä ti­pah­ti kau­niis­ti ko­ris­tel­tu kir­je­kuo­ri, jon­ka pääl­lä oli isoil­la, hie­man sin­ne tän­ne kal­lis­tu­neil­la kir­jai­mil­la osoi­te: KOR­VA TU­NU­RI Jou­lu­pu­kin paja. Kuo­puk­sen lah­ja­toi­ve­kir­je vuo­del­ta 2001.

Sel­kein sa­noin sii­nä lu­e­tel­tiin muun mu­as­sa: Yk­si smur­fi levy, pirn­si (lue: prins­si) ken par­pi, va­lo­ku­va al­pu­mi. Lop­pu­lau­sees­sa to­de­taan, et­tä ”kai­kea mu­ta­kin voit an­ta­mi­nu­le”. Kir­je päät­tyy ja­los­ti: P.s. Myös äi­dil­le lah­jo­ja...

Ar­kis­toi­hin unoh­tu­neet löy­döt pa­laut­ti­vat het­kes­sä vuo­sien ta­kai­siin jou­lui­hin, kun lap­set oli­vat pie­niä. Pos­tis­ta ti­pah­te­li kaup­po­jen le­lu­ka­ta­lo­ge­ja, jot­ka se­lat­tiin mel­kein rik­ki. Kul­lois­ten­kin ra­ha­ti­lan­tei­den mu­kaan toi­vei­ta yri­tet­tiin täyt­tää, mut­ta ai­na ei ihan täy­del­li­ses­ti on­nis­tut­tu.

Muis­tan erään jou­lun, joka ai­heut­ti pie­noi­sen pet­ty­myk­sen tyt­tä­ris­tä kes­kim­mäi­sel­le. Jou­lu­aat­to­na hän is­tui lat­ti­al­la ta­va­roi­den, kiih­ke­äs­ti re­vit­ty­jen lah­ja­pa­pe­rien ja -na­ru­jen se­ka­mels­kas­sa ja to­te­si sil­mät häm­mäs­tyk­ses­tä se­läl­lään: ”Täs­sä ei nyt ol­lut­kaan sitä Mik­ki Hii­ren Ke­sä­ki­ma­raa”...

Ai­kui­set yrit­ti­vät suh­tau­tua ti­lan­tee­seen sen vaa­ti­mal­la va­ka­vuu­del­la ja loh­dut­taa, et­tä Jou­lu­puk­ki ei eh­kä ym­mär­rä ke­säs­tä mi­tään ja toi­vot­tu vi­deo saat­taa sit­ten tul­la vaik­ka syn­ty­mä­päi­vä­lah­jak­si.

Toi­se­na jou­lu­na kuo­pus tun­nus­te­li kii­rees­ti kaik­ki saa­man­sa pa­ke­tit avaa­mat­ta läpi ja puus­kah­ti sit­ten: ”Ei tul­lut nyt­kään ka­la­pe­liä.” Sel­vi­si, et­tä sel­lai­nen oli näh­ty ser­kuil­la, ja oma oli­si pi­tä­nyt saa­da. Jou­lu­puk­ki oli pet­tu­ri.

No, nois­ta ajois­ta on ai­kaa ja jou­lua vie­te­tään täs­sä vai­hees­sa elä­mää ai­kuis­ten kes­ken. Muis­ti­lis­tois­ta­ni näen, et­tä kort­ti-, ruo­ka- ja lah­ja­rum­ba on huo­mat­ta­vas­ti hil­jen­ty­nyt.

Jou­lu­mie­li on sii­tä hie­no, et­tä se so­peu­tuu. Pien­ten las­ten kans­sa jou­lu on suu­ri ja jän­nit­tä­vä ja kär­si­mä­tön ja haus­ka. Myö­hem­min se hil­jen­tää – sii­hen se­koit­tuu kaik­ki se kii­tol­li­suus ja hai­keus, mikä tu­lee men­nei­den jou­lu­jen muis­tois­ta.