Lapseni pöydän ympärillä:/ nämä ovat niitä ihmisiä, joille minut on tarkoitettu/ olemaan hyvä. (Eeva Kilpi)

Kun lapset ja lastenlapset olivat tulossa syömään, mummu laittoi ruokaa niin, että olisi pataljoonalle riittänyt. Tehtaan ruokalassa isoihin kattiloihin tottuneelle ihmiselle oli kunnia-asia, ettei ainakaan kesken loppunut.

Ja kun kaik­ki oli­vat kyl­läi­siä, hä­nel­lä oli ta­pa­na päi­vi­tel­lä: Oi voi, kun näyt­tää sil­tä, et­tei pöy­däs­tä ole mi­tään pois­sa. Läh­dim­me sit­ten ku­kin ta­hoil­lem­me niin, et­tä mu­kaan oli pa­kat­tu suun­nil­leen vii­kon eväät.

Ruo­ka, sen lait­ta­mi­nen ja ja­ka­mi­nen, on var­maan iki­ai­kai­ses­ti ol­lut yk­si tär­keä vä­lit­tä­mi­sen ja hy­vän te­ke­mi­sen muo­to, ja myös tapa koo­ta lä­hei­siä yh­teen.

Eh­kä sitä ei osaa ar­vos­taa, kun ar­ki­nen, jo­ka­päi­väi­nen ja kii­rei­nen­kin ruu­an­lait­to lap­si­per­hees­sä ajoit­tain tym­pii; ai­na tätä sa­maa jau­he­li­haa ja ma­ka­roo­nia, broi­le­ri­sui­ka­let­ta ja pe­ru­naa...

Mut­ta vuo­sien ku­lut­tua, kun yh­tei­set ruo­kai­lut ovat jo tul­leet har­vi­nai­sik­si ja liit­ty­vät lä­hin­nä juh­la­het­kiin, voi kai­ho­ten muis­tel­la, mi­ten muu­si tai spa­get­ti ka­to­si al­ta ai­ka­yk­si­kön hoi­to- ja kou­lu­päi­vän jäl­keen. Tai kun il­ta­har­ras­tuk­sis­ta pa­laa­va näl­käi­nen lap­si ryn­tä­si ruo­ka­pöy­tään ja huu­dah­ti: Hai­see­pas tääl­lä hy­väl­tä!

Ai­kuis­tu­neen kat­raan näl­käi­sin jä­sen saat­taa yhä edel­leen toi­voa, et­tä ”olis ki­vaa, jos olis jo­tain ruo­kaa, kun tu­len”, kun toi­nen taas il­moit­taa: ”Tul­laan sun­nun­tai­na, mut­ta ei tar­vi­ta ruo­kaa!” Ja kol­man­nel­la ei eh­kä muu­ten vain ole näl­kä.

Jäl­ki­kas­vun ruok­ki­mi­nen tai­taa ol­la meis­sä si­sään­ra­ken­net­tu­na niin, et­tä se on ja py­syy, vaik­ka lap­set kas­vai­si­vat. Pe­rin­tei­ses­ti äi­deil­le kuu­lu­nee­seen ”vel­vol­li­suu­teen” tart­tu­vat ny­ky­ään yh­tä hy­vin myös isät, kai­ke­ni­käi­set.

Lii­ku­tus meni mel­kein it­kuk­si, kun taan­noin poik­ke­sin työ­päi­vän jäl­keen käy­mään isän luo­na. Hän oli keit­tä­nyt mak­ka­ra­sop­paa ja lait­ta­nut mi­nul­le lau­ta­sel­le val­miik­si ison an­nok­sen, teh­nyt vie­reen kak­si juus­to­voi­lei­pää ja kaa­ta­nut mai­don­kin val­miik­si la­siin. Jäl­ki­ruu­ak­si il­mes­tyi kun­non pa­la­nen pan­na­ria. Kuin oli­sin yhä ol­lut se lap­si, ko­to­na, huo­leh­dit­ta­va­na.

Kyl­lä se läm­mit­tää, huo­len­pi­to, vaik­ka ikä oli­si mikä.