Illansuussa pitää hakea joku paperi äidin ja isän jäämistöstä. Ajattelen poiketa kauppareissulla ja äkkiä vain hoitaa asian. Avaan ulko-oven ja tuulikaapissa jysähtää; kuramaton tuttu kumintuoksu naulitsee minut siihen ja suru hyökyy päälle kuin valtameri.

Huo­neis­sa on tyh­jää ja pi­me­ää – ei­hän siel­lä enää ole ke­tään. Kel­lo rak­sut­taa hil­jai­suu­des­sa, las­ten­las­ten ku­vat tui­jot­ta­vat kir­ja­hyl­lys­tä. En voi men­nä. En voi ol­la. Nyt en pys­ty. Tu­len uu­des­taan, kun päi­vä val­ke­nee.

Pil­kon su­vun jou­lu­pöy­tään sal­lat­ti­juu­rek­sia. Pe­ru­naa, pork­ka­naa, pu­na­juur­ta. Sii­vuik­si, sui­ka­leik­si ja kuu­ti­oik­si. Näin päin ja noin päin. Se oli isän hom­ma, yk­si hä­nen ta­vois­taan osal­lis­tua jou­lu­val­mis­te­lui­hin. Suu­ril­la voi­mil­la ja no­pe­as­ti iso­ja töi­tä teh­neel­le mie­hel­le sal­la­tin "nä­per­tä­mi­nen" oli kun­nia-asia. Mi­ten hän sai­kin kuu­ti­ois­ta niin ta­sai­sia? Mitä miet­ti sii­nä pilk­ko­es­saan nii­tä kum­man­kin tyt­tä­ren avuk­si? Osa­sin­ko kiit­tää ja ar­vos­taa sitä työ­mää­rää? Isä! Jos vie­lä voi­sin sen sa­noa!

Äi­ti läh­ti en­sin, sit­ten heti pe­rään isä, joka sin­nit­te­li eh­ti­äk­seen vie­lä kuul­la, et­tä per­heen kak­si uut­ta jä­sen­tä syn­tyi­vät tän­ne on­nel­li­ses­ti. Kak­si läh­ti, kak­si tuli. Mer­kil­li­nen elä­män ja kuo­le­man kier­to. Kei­nu­tan sy­lis­sä pien­tä tyt­töä, sit­ten tois­ta – sa­moin ot­tein kuin äi­ti ai­koi­naan mi­nun lap­si­a­ni, äi­tien iki­ai­kai­sel­la hel­lyy­del­lä. Äi­ti, nä­ki­sit­pä tä­män!

Jou­lu­na ol­laan kool­la. Mei­tä on pal­jon, on kuu­ma ja me­te­liä. Kaik­ki on ku­ten en­nen­kin. Mi­kään ei ole ku­ten en­nen. Ke­sän päät­teek­si nos­tim­me äi­din ja isän ku­vat kir­ja­hyl­lyn pääl­le. Jär­ki ei kä­si­tä, et­tei hei­tä enää ole.

Vuo­sia sit­ten al­koi muo­dos­tua oma jou­lu­pe­rin­ne, po­ruk­ka­ku­va. Äi­ti is­tuu kes­kel­le ja ot­taa pie­nim­män las­ten­lap­sen sy­liin. Isä harp­poo ku­vaan, kun on sää­tä­nyt ka­me­ran ja­lus­tal­le ja ajas­ti­men koh­dal­leen. Lap­sia nau­rat­taa pap­pan ko­hel­lus. Uu­sin­to­ja tar­vi­taan muu­ta­mia...

Pää­täm­me jat­kaa tra­di­ti­o­ta. Si­sa­rus­ten ja serk­ku­las­ten tii­viis­sä ase­tel­mas­sa tui­jo­tan ka­me­raa, jon­ka ta­ka­na ei ole ke­tään, ja odo­tan vä­läh­dys­tä. Ta­ju­an, et­tä täs­sä het­kes­sä he ovat läs­nä. Minä van­him­pa­na is­tun­kin nyt kes­kel­lä, mut­ta äi­ti on sii­nä vie­res­sä. Kat­son koh­ti ka­me­raa ja hy­myi­len – isäl­le.

Nä­et­te­hän, täs­sä me olem­me, koko po­ruk­ka, pää­sim­me jou­luun! Kaik­ki on hy­vin ai­na­kin juu­ri nyt.