Mum­mul­la oli ta­pa­na muu­ta­man ker­ran vuo­des­sa kut­sua su­kua syö­mään. Suku tar­koit­taa täs­sä hä­nen kah­ta ty­tär­tään, hei­dän kah­dek­saa las­taan, kaik­kien puo­li­soi­ta, avo­puo­li­soi­ta, tyt­tö- ja poi­ka­ys­tä­viä sekä las­ten­las­ten­lap­sia (ny­ky­ään 21). Rin­ta­ma­mies­ta­lon keit­ti­ös­sä ja kah­des­sa ka­ma­ris­sa oli tii­vis ja läm­min tun­nel­ma, ja kyl­mään ai­kaan ve­si­no­rot ik­ku­na­la­seis­sa.

Yleen­sä ol­tiin kool­la äi­tien­päi­vä­nä, mut­ta myös kes­kel­lä par­hain­ta ke­sää tai mar­ras­kuus­sa, mum­mun syn­ty­mä­päi­vän tie­noil­la, ja jou­lu­na­kin sil­loin kun jouk­ko ei vie­lä ol­lut noin iso.

Har­vi­nais­ta oli, et­tä mel­kein kai­kil­le sopi sama päi­vä­mää­rä. Mum­mu suh­tau­tui niin, et­tä ”se tu­lee, joka pää­see”, ja yleen­sä kaik­ki pää­si­vät.

Ai­na jos­sain vai­hees­sa yh­des­sä­o­loa hän sa­noi nämä sa­nat: – Aja­tel­kaa, kuin­ka iha­naa on, kun saam­me näin ko­koon­tua yh­teen.

Yh­des­sä­o­lon ar­von on vas­ta van­hem­mi­ten pa­rem­min ym­mär­tä­nyt; ei ole it­ses­tään sel­vää, et­tä so­vi­taan yh­teen tai et­tä yleen­sä on per­het­tä ja su­kua ole­mas­sa.

Mum­mu ei ole enää ai­koi­hin ol­lut kut­su­ja­na, mut­ta pe­rin­net­tä on vaih­te­le­vas­ti jat­ket­tu – mitä van­hem­mik­si me jäl­ke­läi­set käym­me, sitä tar­peel­li­sem­mal­ta se tun­tuu.

Veri on vet­tä sa­ke­am­paa, sa­no­taan. Lä­hi­pii­rin ja su­vun kes­kel­lä tun­tee ole­van­sa sel­lais­ten ih­mis­ten jou­kos­sa, jot­ka ovat ”mi­nun puo­lel­la­ni”, kävi mitä kävi.

Eri­tyi­sen tär­ke­äl­tä yh­des­sä­o­lo al­kaa tun­tua sii­nä vai­hees­sa elä­mää, kun jou­kos­ta on jo pois­sa rak­kai­ta ih­mi­siä. Nii­den kans­sa, jot­ka ovat hei­dät tun­te­neet, voi muis­tel­la ja kai­va­ta, ja usein il­man sa­no­ja­kin saa­da pois­men­neet yhä mu­kaan.

Pe­rin­tei­sis­tä yh­des­sä­o­lon juh­lis­ta jou­lu on se, joka sy­vim­min her­kis­tää. Jou­lu­na yk­si vuo­si vai­hei­neen on taas men­nyt, ja uu­teen as­tu­taan il­man tie­toa sii­tä, ket­kä ovat kool­la, kun seu­raa­va jou­lu tu­lee.

Jou­lu on hil­jen­ty­mi­sen ja py­säh­ty­mi­sen paik­ka, hi­taan hä­mä­rän tal­vi­päi­vän­sei­saus van­han ja uu­den vä­lis­sä.

Jou­lu­aa­to­naa­ton il­ta­na vien kynt­ti­löi­tä hau­doil­le, mum­mul­le ja muil­le. Lie­kit jää­vät le­pat­ta­maan pi­mey­teen: – Ikä­vöin yhä, mut­ta kii­tos, et­tä olit­te elä­mäs­sä­ni.

Pi­me­än kirk­ko­maan sa­dois­sa muis­sa­kin le­pat­ta­vis­sa lie­keis­sä on val­ta­vas­ti muis­to­ja ja ikä­vää ja rak­kaut­ta – siel­tä ha­lu­aa läh­teä ko­koon­tu­maan yh­teen nii­den kans­sa, jot­ka vie­lä ovat.