"Ei elä­män­tai­toa voi opet­taa,/se on ope­tel­ta­va it­se/hi­tai­na hi­tai­na vuo­si­na,/ja kun jo­tain luu­let op­pi­nee­si,/vuo­det käy­vät len­tä­mään.” (He­le­na An­ha­va)

Kun van­huk­sil­ta ky­sy­tään, mitä he elä­mäs­sään ka­tu­vat tai mitä oli­si­vat teh­neet toi­sin, liit­ty­vät vas­tauk­set lä­hes poik­keuk­set­ta ih­mis­suh­tei­siin. Usein ka­du­taan sitä, et­tä on ol­tu kii­rei­siä, lai­tet­tu työt ja har­ras­tuk­set etu­si­jal­le lä­heis­ten ih­mis­ten kus­tan­nuk­sel­la. Myös elä­mä­tön elä­mä pai­naa, roh­keu­den puu­te, kun oli­si pi­tä­nyt tart­tua uu­teen tai teh­dä iso­ja rat­kai­su­ja, va­lin­nat, jot­ka on teh­ty toi­sia myö­täil­len, ei­kä omia aja­tuk­sia kuun­nel­len. Tai on suot­ta mu­reh­dit­tu sitä ja tätä.

Jäl­ki­vii­saus on sitä tur­hin­ta vii­saut­ta, mut­ta kyl­lä van­huk­sia kan­nat­taa kuun­nel­la – jos vaik­ka op­pi­si jo­tain ajois­sa.

Mi­nun muis­to­laa­ti­kois­sa­ni kaap­pien pe­ril­lä on kai­ken sä­län jou­kos­sa myös las­ten kir­joit­ta­mia lap­pu­sia vuo­sil­ta, jol­loin he oli­vat pie­niä. Osa on haus­ko­ja, osa sär­kee sy­dän­tä. ”Moi äi­ti, soi­ta mul­le kym­me­nel­tä, jos vaan voit.” Pie­ni kou­lu­lai­nen oli il­lal­la vie­nyt la­pun äi­din kä­si­lauk­kuun. Pit­kä aa­mu­päi­vä yk­sin ko­to­na en­nen kou­luun läh­töä as­kar­rut­ti. ”Jos vaan voit.” Jos­kus äi­ti var­maan soit­ti, jos­kus lap­pu jäi lau­kun poh­jal­le.

Sil­loin kun äi­ti ei soit­ta­nut, saat­toi pu­he­lin­vas­taa­jaan jon­kun tär­ke­än pa­la­ve­rin ai­ka­na jää­dä vies­ti. Jos­tain syys­tä olen nii­tä­kin kir­joit­ta­nut muu­ta­mia tal­teen. ”Hei äi­ti, täs­sä on An­ni. Se oli 38,96 as­tet­ta.” Kuu­li­ai­nen pik­ku­po­ti­las oli he­rät­ty­ään mi­tan­nut kuu­meen ja ku­ten oli so­vit­tu, il­moit­ti lu­ke­mat äi­dil­le – pu­he­lin­vas­taa­jal­le siis.

No, ruuh­ka­vuo­sien ora­van­pyö­räs­sä mo­nen elä­mä ON tuol­lais­ta. Nis­kas­sa pai­naa syyl­li­syys ja riit­tä­mät­tö­myys ja toi­saal­ta kat­ke­ruus: Mi­tään ei eh­di teh­dä, it­sel­le ei jää yh­tään ai­kaa.

Van­hem­pi työ­ka­ve­ri muis­tut­ti ai­koi­naan: – Kuu­le, se on niin ly­hyt jak­so elä­mäs­sä, kun lap­set ovat pie­niä! Hän vie­lä ha­vain­nol­lis­ti sa­no­maan­sa mit­taa­mal­la sor­mil­laan pa­rin-kol­men sen­tin pät­kän: Näin ly­hyt.

Tätä vii­saut­ta olen ja­ka­nut eteen­päin. It­ses­tään­sel­vyys­hän se on, mut­ta unoh­tuu sil­ti. Elä­mäs­sä on ai­kan­sa ku­ta­kin. Ruuh­ka­vuo­det päät­ty­vät, ja sit­ten tu­lee mah­dol­li­suus muu­hun – kaik­kea ei tar­vit­se teh­dä sa­maan ai­kaan.

Ja nii­nä het­ki­nä, kun muis­tot ai­heut­ta­vat tus­kaa, voi ar­mah­taa it­se­ään: Ih­mi­nen yleen­sä toi­mii kul­loi­sen­kin par­haan vii­sau­ten­sa mu­kaan.