On hie­noa is­tua Tu­rus­sa Au­ra­jo­en ran­nan kup­pi­las­sa, mel­kein jal­ka­käy­tä­väl­lä vi­li­näs­sä ja kat­sel­la ohi va­el­ta­via ih­mi­siä. Ai­na jos­kus.

On hie­noa pu­jo­tel­la kor­kei­den ta­lo­jen var­jos­sa Hel­sin­gin ruuh­kai­sil­la ka­duil­la vas­taan­tu­li­joi­ta väis­tel­len ja hei­dän kau­pun­ki­lais­vauh­ti­aan ih­me­tel­len. Ai­na jos­kus.

Oli hie­noa ka­do­ta New Yor­kin Ti­mes Squ­a­ren mo­nen­kir­ja­vaan ih­mis­ten, au­to­jen ja va­lo­mai­nos­ten ää­nek­kää­seen ja häi­käi­se­vään se­ka­mels­kaan. Sil­loin ker­ran.

Oli hie­noa löy­tää Köö­pen­ha­mi­nan Street Food Mar­ke­tin kan­sain­vä­lis­ten ruo­ka­ko­ju­jen tuok­sui­hin ja jo­noi­hin mais­te­le­maan ek­soot­ti­sia an­nok­sia. Sil­loin ker­ran.

Oli hie­noa au­toil­la Ita­li­an ran­ni­kon ka­peil­la ja kie­mur­te­le­vil­la vuo­ris­to­teil­lä, vas­taan­tu­li­joit­ten kans­sa mel­kein lii­an tii­viis­ti kyl­jik­käin. Sil­loin ker­ran.

Se, mikä on ai­na hie­noa, ker­ta ker­ran jäl­keen ai­na uu­des­taan:

Pol­ku met­sään al­kaa Kaut­tu­an ra­dan var­res­ta. Not­ke­as­ti ja ää­net­tö­mäs­ti as­kel­ta­va ru­sak­ko ka­to­aa puit­ten taak­se ok­san­kaan ri­sah­ta­mat­ta. Yl­hääl­lä män­nyn­lat­vois­sa raak­kuu het­ken korp­pi. Met­sän lai­das­sa pol­vei­lee jyr­käs­ti las­ke­va puro, jon­ka ki­vi­kois­sa vesi so­li­see. Vaa­lea jä­kä­lä hoh­taa hä­mär­ty­väs­sä il­las­sa mel­kein val­koi­se­na. Siel­lä tääl­lä var­vik­ko koh­ta si­ner­tää kyp­sy­vis­tä mus­ti­kois­ta.

Kaik­ki on tut­tua: Täs­sä koh­taa kuk­kii ke­sä­kuus­sa maa­ri­an­käm­mek­kä, tuol­la tuok­su­vat hei­nä­kuus­sa va­na­mo ja suo­pur­su. Pu­ron kai­na­los­ta löy­tyi jos­kus vuo­sia sit­ten rii­den­lie­ko kou­lu­lai­sen kas­vi­oon. Ja tai­taa nii­tä ol­la siel­lä yhä.

Po­lut ovat muo­tou­tu­neet kym­me­nien vuo­sien ku­lu­es­sa sii­hen, mis­tä on ol­lut luon­te­vin men­nä. Mil­joo­nis­sa as­ke­leis­sa ovat juu­ra­kot ja ki­vet hier­ty­neet esiin.

”Jo­kai­sel­la pi­täi­si ol­la hy­vin­voin­tia edis­tä­vä lä­hi­met­sä vä­hin­tään 300 met­rin pääs­sä”, vies­ti­tet­tiin Ter­ve as­kel luon­toon -hank­kees­ta vii­me ke­vää­nä.

Mi­nul­la on tämä kaik­ki, il­mai­sek­si, vain muu­ta­man sa­dan met­rin pääs­sä ko­ti­o­vel­ta. Kyl­lä­pä olen on­ne­kas! Etuo­i­keu­tet­tu­kin. Ai­na­kin vie­lä vä­hän ai­kaa. Su­rul­lis­ta, mut­ta to­den­nä­köi­ses­ti en­nen pit­kää tot­ta: asun­to­a­lue vie met­sän ja pol­ku­jen ti­lal­la on as­falt­tia.