Syksy tuli kutsumatta minun talveeni, vettä sataen. Tammikuun vaihtuessa helmikuuksi kausiledit pimeyksien reunoilla ovat himmeitä ja harvassa.

Taas los­kan kes­kel­lä mie­li on maas­sa, vaik­ka ha­lu­ai­si len­tää.

Uu­ti­sis­sa ker­ro­taan so­das­ta, inf­laa­ti­os­ta, il­mas­ton­muu­tok­ses­ta. Tär­kei­tä ai­hei­ta, joi­hin no­pe­as­ti tur­tuu. Tun­tuu, et­tei sai­si, vaik­ka heik­kous on in­hi­mil­lis­tä.

Nuo­ret ovat vii­sai­ta: Uu­tis­ten vii­kol­la jul­kais­tun tut­ki­muk­sen mu­kaan he ovat vä­hen­tä­neet krii­si- ja ka­tas­to­fiu­u­tis­ten seu­raa­mis­ta. Eni­ten kiin­nos­ta­vat omaa elä­mää kos­ket­ta­vat ai­heet. Krii­siu­u­ti­soin­ti­a­kin ar­vos­te­taan, mut­ta nuo­ret toi­vo­vat uu­ti­siin myös rat­kai­su­ja.

Pa­haa oloa on pal­jon il­mas­sa. Sii­hen tör­mää ri­ko­tuis­sa ik­ku­nois­sa ja leik­ki­pai­kois­sa, sot­ke­tuis­sa sei­nis­sä, so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa. Yleis­ra­di­o­kin jou­tui vii­me vii­kol­la kah­teen ker­taan muis­tut­ta­maan ai­kui­sia ih­mi­siä jo lap­sil­le ope­te­tus­ta sään­nös­tä: ei saa kiu­sa­ta.

En­sin so­mes­sa häi­rit­tiin Uu­den mu­sii­kin kil­pai­luun osal­lis­tu­nut­ta, sen jäl­keen Hen­gail­laan-vi­sai­lun kil­pai­li­jaa. Kyy­nik­ko to­te­aa, et­tä muis­tu­tus ka­to­aa mie­lis­tä vie­lä no­pe­am­min kuin Ylen päi­vi­tyk­set käyt­tä­jien so­me­ap­pien etu­si­vul­ta.

Pie­ni lap­si huu­taa: "Kuu­le mi­nua!", kun van­hem­pi kes­kit­tyy na­put­te­le­maan pii­ki­käs­tä twiit­tiä tai tyy­li­käs­tä ins­tas­too­ria vii­te­ryh­män­sä hy­väk­syt­tä­väk­si. Toi­nen van­hem­pi miet­tii, mikä mi­nus­sa on vi­ka­na, kun tei­ni ka­to­aa hil­jai­se­na kup­laan­sa jät­tä­en jäl­keen­sä vain puo­lik­si syö­dyn ker­ros­voi­lei­vän ja til­kan vet­tä la­sin poh­jal­le.

Pai­nei­ta ja pa­haa oloa on työ­pai­koil­la­kin. Lii­an kau­as ko­nee­seen ka­don­nut­ta ei voi ta­kai­sin saa­da.

Lo­puk­si mus­tiin pu­keu­tu­nei­den ri­vit sei­so­vat hil­jai­si­na hau­ta­kum­pu­jen reu­nal­la rän­tä­sa­tees­sa. Kau­nii­ta kuk­kia on näh­ty ja kai­paa­via sa­no­ja kuul­tu nyt use­am­min kuin ai­koi­hin. Kuo­le­ma ot­taa kak­sin kä­sin oman­sa.

Maa­il­mas­sa on vir­he, kun synk­kyys saa val­lan vau­vas­ta vaa­riin.

Mi­hin tämä lop­puu? Muu­tok­seen. Pa­ras ai­ka sen aloit­ta­mi­seen oli ei­len, toi­sek­si pa­ras on tä­nään.

Don Huo­not tie­si sen jo en­nen Apu­lan­taa: älä us­ko kyy­ni­siin lau­sei­siin.