Surkean sateinen syksy on sienestäjälle silkkaa iloa. Rankkasateella aarteita lähtevät tonkimaan vain vannoutuneimmat asianharrastajat, mutta jo hetken pouta saa satunnaisen sienestäjänkin punttiin vipinää.

Elä­väs­ti muis­tan mi­nä­kin sen elo­kuun il­lan, kun vai­mo­ni ja kah­den pie­nen erän­kä­vi­jän kans­sa läh­din en­sim­mäis­tä ker­taa tänä syk­sy­nä sie­niä ja mar­jo­ja et­si­mään.

Mat­ka kävi koh­ti lä­heis­tä pu­ru­ra­taa, jon­ka ym­pä­ris­tön tie­sin ai­van tol­kuk­si sie­ni- ja mar­ja­maas­tok­si. Saap­paat ja ko­rit oli kat­sot­tu kai­kil­le val­miik­si, läm­min­tä oli, us­koi­sin.

Kun saa­vuim­me pu­ru­ra­dal­le, ohit­sem­me pai­ne­li au­ton­ren­gas­ta pe­räs­sään ve­tä­vä lenk­kei­li­jä. Se hie­man häm­mäs­tyt­ti al­le esi­kou­lui­käis­tä sie­nes­tä­jää, mut­ta ih­me­tyk­sen koh­de vaih­tui pian, sil­lä met­säs­sä oli mu­ka­vas­ti jos jon­kin­lais­ta sien­tä.

– On­ko tämä myr­kyl­li­nen? En­tä tämä? Ke­rä­tään­kö näi­tä?

Sur­kea sii­nä oli ky­sy­myk­siin vas­ta­ta, kun tie­tä­mys ra­joit­tuu lä­hin­nä tat­tei­hin ja ha­pe­roi­hin. "En tie­dä, pa­rem­pi jät­tää sii­hen" oli ylei­sin vas­taus.

Tä­män kuu­li mei­dät toi­seen ker­taan ohit­ta­nut ren­gas­lenk­kei­li­jä­kin. Hä­nen kat­sees­saan oli roh­kai­se­vaa myö­tä­tun­toa.

Mus­tik­kaa oli sen ver­ran mät­täis­sä, et­tä suut kyl­lä saa­tiin si­ni­sik­si ja vai­mo­ni sai mar­ja­äm­pä­rei­hin täy­tet­tä. Sie­ni­on­ni­kin pa­ra­ni ret­ken ede­tes­sä, kun mat­kaan tart­tui iso ja na­pa­kan oloi­nen herk­ku­tat­ti. Sie­ni­veis­tä ei ol­lut mu­ka­na, jo­ten pää­tin an­taa ta­til­le mah­dol­li­suu­den ja tar­kis­taa sen kun­non vas­ta ko­to­na.

Pik­ku­sie­nes­tä­jien huip­pu­het­ki oli liki pää­ni ko­koi­nen leh­män­tat­ti.

– On­ko tämä myr­kyl­li­nen? Saa­ko sen ot­taa?

– Ei ole, mut­ta se on kyl­lä men­nyt van­hak­si, kat­so nyt, ihan peh­meä.

Peh­men­nyt tat­ti ja sen si­säl­lä ma­jai­le­vat pik­ku­e­li­öt oli­vat reis­sun suu­rin aar­re. Sitä rää­pö­tet­tiin mu­ka­na sil­loin­kin, kun lenk­kei­jä ren­kai­neen pai­ne­li kol­man­nen ker­ran meis­tä ohi, mut­ta au­ton vie­reen sen­tään lo­pul­ta jä­tet­tiin.

Ko­to­na herk­ku­ta­tin ar­voi­tus rat­ke­si iloi­ses­ti ja se pää­tyi pan­nul­le voi­no­ka­reen kans­sa. Mus­ti­kat lät­ty­jen kyy­ti­poi­ka­na oli­vat enem­män las­ten mie­leen, mut­ta kyl­lä nois­ta vie­lä ta­tin­syö­jiä kas­vaa.

Hy­vää sup­pi­lo­vah­ve­ro­syk­syä kai­kil­le!