Hau­ta­sin hil­jat­tain 17,5-vuo­ti­aan kis­sa­ni. Olin it­se 17-vuo­ti­as, kun tämä kis­sa luok­se­ni muut­ti. Sel­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa hau­taa pal­jon enem­män­kin kuin kis­san. Läs­nä on enem­män kuin suru van­han lem­mi­kin kuo­le­mas­ta – kis­san vuo­sis­sa kun­ni­oi­tet­ta­van­kin pit­kän elä­män elä­neen lem­mi­kin, jon­ka luon­nol­li­nen ai­ka jo oli. Mu­ka­na on väis­tä­mät­tä myös sen hy­väk­sy­mis­tä, et­tä omas­ta elä­mäs­tä­ni tiet­ty ai­ka­kau­si kaik­ki­ne tun­tei­neen ja ta­pah­tu­mi­neen on nyt pe­ruut­ta­mat­to­mas­ti men­nei­syyt­tä. Kuo­le­ma konk­re­ti­soi yl­lät­tä­en tä­män ar­ki­päi­väi­sen to­si­a­si­an. Sama lo­pul­li­suus on läs­nä usein vie­lä voi­mak­kaam­pa­na sil­loin, kun hau­dat­ta­va­na on lä­hei­nen ih­mi­nen.

Kol­me ker­taa olen hau­dan­nut kis­san. Joka ker­ta olen kai­va­nut hau­dan it­se. En­sim­mäi­sen kis­sa­ni kans­sa olin asu­nut en­sim­mäi­sen lu­ki­o­vuo­den yk­sin vie­raas­sa kau­pun­gis­sa, mut­ta yh­tei­sen vuo­den päät­teek­si sai­raus sit­ten yl­lät­tä­en vei. Toi­sen kans­sa sain viet­tää 16 vuot­ta, ja kol­mas jak­soi vie­lä vuo­dek­si jää­dä. Olen eh­ti­nyt elä­mä­ni ai­ka­na ol­la myös useis­sa hau­ta­jai­sis­sa, eri as­tei­ses­ti lä­heis­ten ih­mis­ten. Sen jäl­keen, kun hau­ta­sin en­sim­mäi­sen oman kis­sa­ni, olen kai­van­nut hau­dan­kai­vuu­ta jo­kai­sis­sa hau­ta­jai­sis­sa it­se­ni tai mui­den vuok­si.

Hau­dan kai­va­mi­nen, vaik­kei kis­saa isom­mal­le, on fyy­si­nen ru­pe­a­ma. Hi­taas­ti ete­ne­vä työ an­taa ai­kaa ol­la vai­ke­an asi­an ää­rel­lä, ja työn hi­das konk­re­tia aut­taa ym­mär­tä­mään kuo­le­man lo­pul­li­suut­ta sie­det­tä­väm­mis­sä eris­sä, la­pi­ol­li­nen la­pi­ol­li­sel­ta. La­pi­on var­teen huk­ku­vat tar­vit­ta­es­sa myös kuo­le­maan liit­ty­vät ne­ga­tii­vi­set kiel­tä­mi­sen ja tur­hau­tu­mi­sen tun­teet. Se aut­taa.

Kuo­le­man vai­keus pii­lee pit­käl­ti sen lo­pul­li­suu­des­sa. Tämä pe­ruut­ta­mat­to­muus, var­sin­kin, kun se tu­lee yl­lät­tä­en ja lä­hel­le, on ih­mi­sen vai­kea koh­da­ta. Ny­kyih­mi­ses­tä kuo­le­ma on usein myös ul­kois­tet­tu kau­as. Ei ole enää ta­pa­na lä­heis­ten pi­tää val­vo­jai­sia ruu­miin ää­rel­lä, ei kä­si­tel­lä ruu­mis­ta tai la­pi­oi­da hau­taa. Näil­lä his­to­ri­as­ta tu­tuil­la kuo­le­man kans­sa te­ke­mi­sis­sä ole­mi­sen ta­voil­la on kui­ten­kin ar­von­sa. Ei oli­si lain­kaan lii­an ma­kaa­be­ri aja­tus, et­tä seu­ra­kun­ta tar­jo­ai­si omai­sil­le mah­dol­li­suu­den ha­lu­tes­saan osal­lis­tua lä­hei­sen hau­dan kai­va­mi­seen – vaik­ka hau­dat kai­ve­taan­kin ko­neel­li­ses­ti, sym­bo­li­ses­ti edes muu­ta­man la­pi­ol­li­sen ver­ran.