Tämä vuosi on ollut monenlaisten murrosten aikaa erilaisten yhteisöjen toiminnalle. Itse pääsin apurahatutkijana ja tuntiopettajana näkemään läheltä, kuinka sellainen yhteisö kuin yliopisto sopeutuu muutokseen, jossa päivittäiseen kokoontumiseen perustuva opetustoiminta pitää lähes yhdessä yössä muuttaa täysin toisenlaiseksi.

Kun suo­si­tus etä­o­pe­tuk­seen siir­ty­mi­ses­tä maa­lis­kuun puo­li­vä­lin tie­tä­mil­lä tuli, en enää eh­ti­nyt pe­rua omaa seu­raa­van aa­mun lu­en­to­a­ni, jon­ka pi­din kir­jal­li­suu­de­no­pis­ke­li­joil­le 2000-lu­vun Ka­le­va­la-muun­nel­mis­ta suo­ma­lai­sen kir­jal­li­suu­den il­mi­ö­nä. Sen si­jaan toi­nen kurs­si­ni, jota ope­tin, muun­tui vii­kon­lo­pun ai­ka­na puo­les­ta vä­lis­tä etä­muo­toon lop­pu­ke­vääk­si, ku­ten kaik­ki muu­kin toi­min­ta op­pi­a­lal­la­ni.
Kun jäin äi­tiys­lo­man pe­rään tut­ki­mus­va­paal­le toi­mit­ta­jan työs­tä­ni, ku­vit­te­lin pää­se­vä­ni si­säl­le tut­ki­mu­syh­tei­söön kah­vi­huo­ne­ta­sol­la­kin en­kä vain sil­loin täl­löin se­mi­naa­reis­sa. Se pää­si vain al­kuun, kun sen si­jaan kaik­ki muut pää­si­vät osak­si mi­nun, ta­va­no­mai­ses­ti si­vu­toi­mi­sen tut­ki­jan, etä­e­lä­mää­ni. Al­le­kir­joi­tan sil­loin täl­löin vii­me kuu­kau­si­na kuul­lun ar­ve­lun, et­tä ko­ro­na-ajan käyt­töön pa­kot­ta­mat etä­työ­ka­lut ja etä­te­ke­mi­sen ke­hit­ty­mi­nen jät­tä­ne­vät ny­ky­a­jan työ­e­lä­mään po­si­tii­vi­sen jäl­jen.
Tänä ai­ka­na olen op­pi­nut pal­jon yh­tei­söl­li­syy­den muo­dois­ta ja mer­ki­tyk­ses­tä. Olen al­ka­nut ym­mär­tää omaa asi­an­tun­ti­jai­den­ti­teet­ti­ä­ni tut­ki­ja­na ni­me­no­maan suh­tees­sa kol­le­goi­hin. Yk­si­näi­nen puur­ta­ja koh­taa hel­pos­ti tur­haa­kin epä­var­muut­ta omas­ta osaa­mi­ses­ta, mut­ta mui­den sa­man alan asi­an­tun­ti­joi­den kans­sa kes­kus­te­le­mi­nen ja in­hi­mil­li­syy­den aset­tu­mi­nen asi­oi­den rin­nal­le lait­taa asi­at mit­ta­suh­tei­siin. Nyt, pääs­ty­ä­ni ko­kei­le­maan pää­toi­mis­ta tut­ki­jan elä­mää vuo­den, tie­dän, et­tä tut­ki­mus­kin on vain am­mat­ti mui­den jou­kos­sa, vaik­ka­kin ihan hie­no sel­lai­nen.
Sit­ten pa­la­sin ta­kai­sin am­ma­til­li­seen ko­tii­ni, tän­ne Ala­sa­ta­kun­taan toi­mit­ta­jak­si. Oli ilo huo­ma­ta, et­tä kak­si vuot­ta sit­ten jät­tä­mä­ni paik­ka oli – ei tyh­jä ei­kä enää sel­vä­ra­jai­nen – mut­ta yhä täy­tet­tä­vis­sä, mi­nua odot­ta­mas­sa. Pai­kal­li­se­lä­män mie­len­kiin­toi­set il­mi­öt ovat ot­ta­neet nyt aja­tuk­sis­sa­ni val­lan. Ka­le­va­la kum­mit­te­lee taas va­paa-ai­ka­ni rie­mu­na, ai­na­kin kun­nes väi­tös­kir­ja­ni jo­nain päi­vä­nä val­mis­tuu ja luul­ta­vas­ti pi­dem­pään­kin.