Kun muutama vuosi sitten katsoin HD-televisiolla ensimmäisen terävä­piir­to­e­lo­kuvan, en tykännyt. Kuva oli niin terävä, että vaikutelma kallistui jo epätodellisen puolelle, enkä pystynyt eläytymään tarinaan. Enhän todellisessa elämässäkään voisi näin kaukaa nähdä noin tarkasti tuota luomea näyttelijän iholla, minun ei kuulu nähdä sitä, ajattelin.

Kun ensimmäistä kertaa laitoin silmälasit päähäni, vaikutelma oli sama. Onko ihan oikeasti todellista nähdä sadan metrin päästä vesipisara auton kyljessä? Onko ihan oikeasti todellista, että maailma on näin terävä?

Kos­ka la­se­ja on pa­ras­ta pi­tää pääs­sä pal­jon, kun niil­lä ker­ran pa­rem­min nä­kee, aja­tus ei men­nyt ohi yh­tä no­pe­as­ti kuin HD-tv:n kans­sa. Löy­sin it­se­ni use­am­pa­na päi­vi­nä pa­laa­mas­ta mie­les­sä­ni lu­ki­on fi­lo­so­fi­an tun­neil­le, tie­to­te­o­reet­ti­siin ky­sy­myk­siin.

Kum­pi to­del­li­suus ker­too var­mem­min maa­il­mas­ta, se, jon­ka näen omil­la hei­ken­neil­lä sil­mil­lä­ni vai se, jon­ka näen la­sie­ni läpi? Tun­tui vai­ke­al­ta ot­taa vas­taan aja­tus, et­tä tek­ni­nen vä­li­ne, vaik­ka­kin vain tar­kas­ti hi­ot­tu lins­si, mää­rit­te­lee jat­kos­sa sitä, mitä maa­il­ma mi­nul­le on.

Tie­to­te­o­ri­oil­le tär­keä on Im­ma­nu­el Kan­tin nä­ke­mys sii­tä, et­tä ha­vait­se­mi­sen ja ko­ke­mi­sen li­säk­si tar­vi­taan jär­keä, en­nen kuin to­del­li­suu­den ko­ke­muk­ses­ta tu­lee mie­le­käs. Kan­tin ym­mär­ryk­sen ka­te­go­ri­oi­ta on nii­tä­kin ver­rat­tu lins­sei­hin, joi­ta ei saa pois. Ar­ki­kie­les­sä kuu­lee usein poh­dit­ta­van, kuka kat­soo maa­il­maa vaa­le­an­pu­nais­ten ja kuka min­kä­kin­lais­ten la­sien läpi.

Pla­to­nin nä­ke­mys epä­täy­del­li­ses­tä ais­tien maa­il­mas­ta ja to­del­li­ses­ta ide­oi­den maa­il­mas­ta, jo­hon ih­mi­nen ei ais­teil­laan pää­se kä­sik­si, tun­tui yh­täk­kiä konk­reet­ti­sel­ta. La­sien pää­hän lait­ta­mi­nen vah­vis­ti kä­si­tys­tä ais­ti­ha­vain­to­jen epä­var­muu­des­ta. Yh­täk­kiä maa­il­ma ei enää ol­lut­kaan se, jon­ka luu­lin sen ol­leen. Nä­kö­ais­ti­ni ei pys­ty­nyt tuot­ta­maan sii­tä mi­nul­le tark­kaa tie­toa il­man apua.

Sit­ten to­tuin sil­mä­la­sei­hi­ni, ja unoh­din fi­lo­so­fi­sen poh­din­nan ar­jes­ta­ni. Mi­nus­ta tuli taas ta­val­li­nen prag­ma­tis­ti, joka ei ajat­te­le sen enem­pää asi­oi­ta, jot­ka toi­mi­vat. Nyt näen kau­as, hyvä niin. Teki sil­ti hy­vää aja­tel­la pit­käs­tä ai­kaa kun­nol­la.