Missä olit, kun J. F. Kennedy kuoli? kyseltiin takavuosina. Siitä en tiedä – sen sijaan voin hyvin sanoa, missä olin, kun kuulin Elvis Presleyn kuolemasta.

Olin kym­men­vuo­ti­as, juu­ri tul­lut kou­lus­ta ja is­tuin Lu­vi­al­la pyö­re­än keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä ja söin Yl­häis­ten ki­vi­ko­vaa näk­ki­lei­pää. Pu­rai­sin lei­pää sa­mal­la het­kel­lä, kun ra­di­os­sa ker­rot­tiin, et­tä roc­kin ku­nin­gas oli kuol­lut. Erit­täin hy­vin muis­tan myös uu­ti­sen prin­ses­sa Di­a­nan kuo­le­mas­ta. Oli kuu­ma aa­mu ke­sä­mö­kin te­ras­sil­la 1997, kun joku ava­si ra­di­on. Ym­pä­ril­lä oli sil­lä ker­taa lä­hes koko su­ku­ni, jon­ka kans­sa oli edel­li­se­nä il­ta­na syö­ty tuo­rei­ta man­si­koi­ta ja juo­tu kuo­hu­vii­niä. Tai­sin hiu­kan jopa it­keä. Di­a­na oli ol­lut oman nuo­ruu­te­ni jon­kin­lai­nen iko­ni tei­ni­vuo­sis­ta läh­tien.

Vii­me viik­koi­na tie­toa tun­net­tu­jen ar­tis­tien kuo­le­mas­ta on ja­et­tu eten­kin so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa lä­käh­ty­mi­seen as­ti. Lem­my Kil­mis­te­rin ja Da­vid Bo­wien kuo­le­ma saat­taa ol­la jol­le­kin vas­taa­va uu­ti­nen kuin it­sel­le­ni oli­vat El­vis ja Di­a­na.

Kai­kil­la on oman elä­män­sä uu­ti­set. Avi­o­mie­he­ni esi­mer­kik­si muis­taa, kuin­ka hä­net he­rä­tet­tiin vii­si­vuo­ti­aa­na sän­gys­tä ja vie­tiin te­le­vi­si­on ää­reen kat­so­maan ih­mi­sen en­sim­mäis­tä kuu­kä­ve­lyä.

Tä­hän ikään men­nes­sä eten­kin huo­no­ja uu­ti­sia on eh­ti­nyt tul­la jo niin pal­jon – et­tei enää he­vin tule uu­tis­ta, jos­ta vuo­sien jäl­keen­kin voi­si sa­noa, mis­sä olin sen kuul­les­sa­ni. Sho­kit su­lau­tu­vat toi­siin­sa. Vuon­na 2001 is­tuin kui­ten­kin Ylä­neel­lä keit­ti­ös­sä sy­lis­sä­ni vain muu­ta­man kuu­kau­den ikäi­nen tyt­tä­re­ni ja kat­soin te­le­vi­si­os­ta, kuin­ka kak­sois­tor­nit sor­tui­vat.

Tie­don­vä­li­tyk­sen no­peus ja re­aa­li­ai­kai­suus on se, joka ny­kyi­sin my­kis­tää ja haas­taa. Mut­ta osat­tiin sitä en­nen­kin tie­toa vä­lit­tää. Vuon­na 1904 ko­ti­pi­tä­jäs­sä­ni Ylä­neel­lä oli vas­ta kym­men­kun­ta pu­he­lin­ta, mut­ta yk­si kuo­lin­ta­paus le­vi­si ky­läl­le lä­hes vä­lit­tö­mäs­ti. Nei­ti Kirs­ti Kau­ko oli ni­mit­täin tuol­loin Hel­sin­gis­sä käy­mäs­sä, ja hän soit­ti kiih­ty­nee­nä Kei­häs­kos­ken Re­ko­laan ker­to­ak­seen, et­tä vi­hat­tu ken­raa­li­ku­ver­nöö­ri Bob­ri­kov oli mur­hat­tu. Pu­he­lu jäi myös pai­kal­lis­his­to­ri­aan.

Jos­kus uu­tis­lä­he­tys jää mie­leen muus­ta syys­tä. Iso­äi­ti­ni muis­te­li so­dan ai­ka­na lu­ke­neen­sa he­te­kal­la Hil­ja Val­to­sen ro­maa­nia, kun taus­tal­la pau­han­neen ra­di­on uu­tis­lä­he­tyk­ses­sä um­pi­päih­ty­nyt toi­mit­ta­ja pää­tyi so­per­ta­maan: "Kyl bri­tit tie­tää mihi he mii­nas lyk­kää." Sii­nä vai­hees­sa stu­di­os­ta kuu­lui ko­vaa ra­hi­naa, ja juop­po toi­mit­ta­ja raa­hat­tiin pois.