Sun­nun­tai­na pää­tin käy­dä vuo­sia pi­han pe­räl­lä mu­hi­neen kom­pos­tin kimp­puun. Suun­nit­te­lin tuos­ta vaan la­pi­oi­va­ni mus­taa, mu­he­vaa kom­pos­ti­mul­taa tä­män ke­sän ke­sä­kur­pit­sa­penk­ki­ni poh­jak­si.

Koin kui­ten­kin muu­ta­man yl­lä­tyk­sen. Osa oli iloi­sia jäl­leen­nä­ke­mi­siä, osa ei niin­kään. En­sin löy­tyi iso Hack­ma­nin ruo­ka­lu­sik­ka, jos­sa on val­koi­nen var­si – hää­lah­jak­si kau­an sit­ten saa­maa­ni ate­rin­sar­jaa. Olen­kin ih­me­tel­lyt, mi­ten lu­si­kat ovat vuo­sien saa­tos­sa hu­ven­neet. Toi­nen löy­tö oli pit­kään ka­teis­sa ol­lut Fis­kar­sin kuo­ri­ma­veit­si – suo­sik­ki­veit­se­ni. Siel­tä se tuli esiin ai­van hy­vä­kun­toi­se­na. Ar­ve­li­sin kom­pos­tin sy­vyy­des­tä, et­tä se oli yrit­tä­nyt maa­tua siel­lä jo ai­na­kin kol­me vuot­ta.

Seu­raa­vat yl­lä­tyk­set ei­vät ol­leet yh­tä rie­mas­tut­ta­via. En­sin tuli muo­vi­nen hil­lo­pur­kin kan­si ja seu­raa­vak­si jou­lu­kin­kun ym­pä­ril­lä ol­lut pais­tin­verk­ko ja kol­man­nek­si iso kasa jou­lu­lah­ja­pa­ke­tin ym­pä­ril­le kää­rit­tä­vää kiil­tä­vää nau­haa. Voin sa­noa, et­tei­vät vuo­det ol­leet kom­pos­toi­neet niis­tä mi­tään. Hil­lo­pur­kin kan­si oli kuin uu­si. Jos­tain pil­kot­ti myös hoh­ta­van si­nis­tä tar­raa, jos­sa luki ”El­do­ra­do”.Voin ker­toa myös, et­tei kau­pan yrt­tien kans­sa tu­le­vaa pien­tä, mul­taa täyn­nä ole­vaa muo­vi­ruuk­kua kan­na­ta sen si­säl­tä­mäs­tä mul­las­ta huo­li­mat­ta yrit­tää kom­pos­toi­da. Men­nei­den jou­lu­jen jou­lu­kin­kuis­ta ker­toi­vat puo­les­taan val­ta­vat luun­pa­la­set, jois­ta tu­han­nen vuo­den jäl­keen­kin joku ar­ke­o­lo­gi pys­tyi­si hy­vin sel­vit­tä­mään, et­tä täl­lä ton­til­la on ai­koi­naan asu­nut ve­ren­hi­moi­nen li­han­syö­jä.

Vas­taa­via löy­tö­jä olen teh­nyt pal­jon myös ko­ti­ta­lo­ni ton­til­ta. Ker­ran, kun pi­hal­la kai­vet­tiin ve­si­joh­toa, löy­sin maan uu­me­nis­ta 60-lu­vul­la käy­tös­sä ol­leen muo­vi­sen pe­su­ai­ne­pul­lon ja kau­nii­ta Ara­bia-lau­ta­sen pa­la­sia. Yh­den ker­ran vas­taan tuli taas eh­jä ja tyh­jä kiel­to­lain ai­kai­nen vii­na­pul­lo. Va­li­tet­ta­vas­ti mi­tään vii­kin­ki­a­jan esi­nei­tä en ole löy­tä­nyt.

Usein olen miet­ti­nyt, et­tä kom­pos­ti on kuin elä­mä. Moni asia mu­ser­tuu ajan saa­tos­sa, ka­to­aa mul­lak­si. Mut­ta on asi­oi­ta, jot­ka ei­vät suos­tu maa­tu­maan, vaik­ka kuin­ka toi­voi­si. Oman elä­män­sä kom­pos­tiin, sy­väl­le maan uu­me­niin yrit­tää pii­lot­taa ki­pei­tä ko­ke­muk­sia, iso­ja vir­hei­tään, me­ne­tet­ty­jä rak­kauk­sia ja suu­ria su­ru­ja. Mut­ta jo­nain päi­vä­nä ne kai­vau­tu­vat siel­tä maan uu­me­nis­ta ta­kai­sin va­loon – niin kuin ri­ko­tut pos­lii­ni­ku­pin pa­la­set. Pa­koon et pää­se.