Mustana marraskuun iltana seison kirkkomaalla, enkä tahdo saada hautalyhdyn kantta auki kaivaakseni lyhdystä loppuun palaneen kynttilän. Kun lopulta onnistun, yritän sytyttää uutta kynttilää – mutta hautausmaalla puhaltava tuuli sammuttaa ensimmäisen tikun, sitten toisen ja lopulta kolmannenkin.

Pi­me­äs­sä har­min kyy­ne­leet va­lu­vat pit­kin pos­ki­a­ni, mut­ta tie­dän sil­ti, et­ten it­ke kynt­ti­län sam­mu­mis­ta, en­kä lyh­ty­ä­kään. Sitä pait­si on mar­ras­kuu, ja sii­nä on jo syy­tä it­kuun. Olen it­ke­nyt jopa sitä te­le­vi­si­o­mai­nos­ta, jos­sa mai­nos­te­taan kiin­teis­tö­kaup­po­ja. Mai­nok­ses­sa kak­si mies­tä on sel­väs­ti juu­ri myy­nyt lap­suu­den­ko­tin­sa ja taus­tal­la lau­le­taan: "Kun ai­ka on." Noh, tie­dät­te kyl­lä, mitä tar­koi­tan.

Mar­ras­kuu on tun­keu­tu­nut si­sään. Ru­man rus­ke­at leh­det kul­keu­tu­vat ken­gis­sä etei­sen lat­ti­al­le. Hiek­kaa ro­pi­see lat­ti­oil­le per­heen mies­vä­en työ­vaat­teis­ta. Ra­ken­ta­jien va­loi­sat tun­nit ovat vä­his­sä, työ­maan savi ja kura ei­vät ole. Ja on kuin kaik­ki hiek­ka oli­si va­lu­nut lat­ti­al­le myös omas­sa hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa tii­ma­la­sis­sa­ni.

Pi­meys on ras­kas­ta mut­ta ar­mol­lis­ta. Pi­mey­des­sä etei­sen lat­ti­al­le kier­ty­nyt hiek­ka se­koit­tuu lat­ti­a­lau­to­jen ok­san­koh­tien ku­lu­miin ja rä­sy­ma­ton rai­toi­hin. Kir­ja­hyl­lyn pak­sut pö­ly­ker­rok­set ja ka­ton­ra­jan hä­mä­hä­kin­sei­tit su­lau­tu­vat sa­maan mar­ras­kui­seen hä­myyn. Tai ai­na­kin us­kot­te­len it­sel­le­ni niin.

Pö­ly­ni­mu­ri on py­säh­ty­nyt kes­kel­le sa­lin lat­ti­aa. Sii­hen se tai­si jää­dä jo pari viik­koa sit­ten. Jon­kun oli­si pi­tä­nyt sii­vo­ta. Eni­ten täs­sä ta­lou­des­sa pu­hu­taan sii­tä jos­ta­kin. Jos­kus se joku on jät­tä­nyt vie­mät­tä ros­ka­pus­sin, lait­ta­nut taas pa­rit­to­mia suk­kia pe­su­ko­nee­seen, hu­kan­nut keit­ti­ön sak­set. Sen jon­kun pi­täi­si hy­vin tie­tää, et­tä nii­den sak­sien paik­ka on ai­na keit­ti­ö­kaa­pin nau­las­sa. Se joku on taas muu­ten­kin sot­ke­nut ko­me­ron, hu­kan­nut las­kun, pii­lot­ta­nut au­to­na­vai­men, pis­to­la­pi­on ja vie­lä ha­ra­van­kin. Mi­ten se joku saa­kin niin pal­jon va­hin­koa ai­kai­sek­si?

Mar­ras­kuun vyö­ry­es­sä sii­tä jos­ta­kus­ta pu­hu­taan myös va­ro­vai­sen toi­veik­kaa­seen ja kai­paa­vaan sä­vyyn. Jon­kun pi­täi­si ha­ra­voi­da. Joku sai­si ha­kea polt­to­pui­ta si­säl­le. Joku voi­si tuo­da ylä­ker­ran ves­saan uu­den ves­sa­pa­pe­ri­rul­lan. Useim­mi­ten toi­veet, jois­sa se Joku esiin­tyy, jää­vät to­sin to­teu­tu­mat­ta.

Kai­paan sil­ti sitä jo­ta­ku­ta tä­hän pi­mey­teen. Joku voi­si jo tul­la ja tuo­da va­lon tul­les­saan.