Minulla on ongelma tai oikeastaan montakin.

Ongelman nimi on liika tavara. Ahdistukseen asti pursuilevat kirjahyllyt, kirjoja lattiallakin. Vaatteet, jotka juoksevat ulos vaatekomerosta, pudottautuvat makuuhuoneen lattioille, tuolien karmeille, sänkyjen alle. Kattilat, jotka vyöryvät komerosta, kun ovea raottaa. Hyllyt täynnä leipävuokaa, salaattilinkoa, sitruu­nan­pu­ris­tinta, jäädykevuokaa, perin­tö­pos­liineja, eriparisia juomalaseja, kukkavaaseja, kynttilänjalkoja, käsin kirjottuja pöytäliinoja ja nimikoituja lautasliinoja. Suurin osa tavarasta on käytössä vain joskus ja jouluna.

Luen ka­teel­li­se­na ta­ri­noi­ta ih­mi­sis­tä, jot­ka vie­vät kai­ken tur­han kier­rä­tyk­seen. Sa­laa unel­moin pel­kis­te­tys­tä ko­dis­ta, jos­sa ei oli­si mi­tään yli­mää­räis­tä. Oli­si vain val­ke­aa sei­nää ja tyh­jyyt­tä, rau­hal­lis­ta ava­ruut­ta. Kun ei oli­si mi­tään yli­mää­räis­tä, niin sa­mal­la voi­si ken­ties näh­dä va­lon. Eh­kä.

Mut­ta ei mi­nus­ta kos­kaan ole sii­hen. Lap­ses­ta as­ti olen sääs­tä­nyt kai­ken­lais­ta. Kan­nan se­läs­sä­ni ta­va­ra­kuor­mia vuo­si­kym­men­ten ta­kaa niin kuin su­vul­ta pe­riy­ty­nei­tä ra­sit­ta­via luon­teen­piir­tei­tä­kin. Joo, ky­sy­kää vain - minä olen juu­ri se, jol­ta löy­tyy ala-as­teen luok­ka­ka­ve­reil­ta saa­dut jou­lu­kor­tit ja Apu-leh­ti vuo­del­ta -81, jon­ka kan­nes­sa lu­va­taan ”Kaik­ki Char­le­sin ja Di­a­nan häis­tä.”

Hil­jat­tain se­lai­lin mum­mi­ni kir­joit­ta­maa al­ma­nak­kaa vuo­del­ta 1929. Tie­dän, et­tä täs­mäl­leen 85 vuot­ta sit­ten mum­mi kävi tans­seis­sa Hon­ki­lah­den seu­ro­jen­ta­lol­la, mat­kus­ti he­vos­kyy­dil­lä yli Eli­jär­ven Osuus­liik­keen juh­lil­le, kir­joit­ti pa­teet­ti­sia rak­kaus­ru­no­ja ja teki lo­ma­mat­kan ym­pä­ri Var­si­nais-Suo­men.

Hän on täs­mäl­li­se­nä myy­jät­tä­re­nä kir­joit­ta­nut mat­kan ku­lu­ja ylös. Esi­mer­kik­si pi­let­ti Ylä­neel­tä Tur­kuun mak­soi 20 mark­kaa, ap­pel­sii­ni kym­pin, tor­tut kym­pin ja ka­los­sit 34 mark­kaa.

Al­ma­nak­ka on kir­joi­tet­tu lyi­jy­ky­näl­lä, ja haa­lis­tu­nut teks­ti on enää juu­ri ja juu­ri lu­et­ta­vis­sa suu­ren­nus­la­sil­la.

85 vuot­ta kir­joi­tus­het­ken­sä jäl­keen tuo al­ma­nak­ka on yh­täk­kiä tär­keä. Luen sil­mät kyy­ne­lis­sä mer­kin­tää mum­min ka­los­seis­ta. Kos­kaan ei siis voi tie­tää, mil­lä tal­teen lai­te­tul­la on myö­hem­min ar­voa. Sii­nä on juu­ri ke­räi­li­jä­luon­teen on­gel­man tus­kal­li­nen ydin.

Kos­kaan ei voi tie­tää.