Varhaisimpia lapsuus­muis­tojani on ollut katsella mummilan tuvassa komeiden hirvensarvien varassa riippuvia metsästysaseita. Sellaisia oli varmaan kaikissa sen ajan maalaistaloissa, joissa ikiaikaiseen tapaan on käyty metsällä

Isoi­sän en to­sin muis­ta met­säs­tä­neen. Nuo­ruu­des­sa – en­nen so­tia – oli ol­lut toi­sin, sil­lä on­nis­tuin vuo­sia sit­ten saa­maan kä­sii­ni Ylä­neen suo­je­lus­kun­nan sa­lai­sen hen­ki­lö­kor­tis­ton, jo­hon oli isoi­sä­ni koh­dal­le kir­jat­tu huu­to­mer­kil­lä va­rus­tet­tu­na sa­nat ”lois­ta­va am­pu­ja”.

Su­vus­sa näi­tä am­pu­jia on riit­tä­nyt, ja osal­la on hie­man ky­see­na­lai­nen mai­ne. Yk­si heis­tä mai­ni­taan myös Mart­ti Haa­vi­on eli ru­noi­li­ja P. Mus­ta­pään muis­tel­mis­sa oma­laa­tui­se­na Mat­ti­la-ni­mi­se­nä mie­he­nä, joka har­ras­ti sa­la­met­säs­tys­tä ja muo­nit­ti saa­liil­laan vuon­na 1918 suo­je­lus­kun­nan har­joi­tuk­sia. Li­ha­pa­taa häm­men­nel­les­sään hän ker­toi lo­ru­ja, ja tu­le­va kan­san­ru­nou­den tut­ki­ja ke­rä­si nii­tä sit­ten tal­teen.

Isä­ni­kin oli in­no­kas met­säs­tä­jä, mut­ta ihan kaik­keen su­vun ase­ke­räi­lyyn hän ei suo­pe­as­ti suh­tau­tu­nut. Raja tai­si men­nä sii­nä, kun isoi­sän si­ni­sen pii­ron­gin laa­ti­kos­ta löy­tyi so­ta­muis­toi­na tuo­tu­ja ve­nä­läi­siä kä­sik­ra­naat­te­ja. Ne hä­vi­tet­tiin, ai­na­kin toi­vo­ak­se­ni.

Olen­kin miet­ti­nyt, et­tä mitä kaik­kea suo­ma­lai­sil­la ul­la­koil­la mah­taa vie­lä ly­my­tä. Mel­ko va­kuut­tu­nut olen, et­tä jos­sain Ylä­neel­lä ovat yhä ne so­tien jäl­keis­ten vaa­ran vuo­sien ase­kät­köt. Asei­ta kun ei kos­kaan löy­ty­nyt, ja pi­tä­jäs­sä oli sen­tään mai­nei­kas ase­kät­ki­jä­up­see­ri Paa­vo Kai­ri­nen, joka sit­ten pa­ke­ni Ame­rik­kaan ja pa­la­si vas­ta van­ha­na ame­rik­ka­lai­se­na evers­ti­nä ta­kai­sin syn­nyin­maa­han­sa.

Aseet ovat nyt myös mum­mi­lan tu­vas­ta ka­don­neet lo­pul­li­ses­ti. En­sin ne siir­ret­tiin lu­kit­tui­hin kaap­pei­hin pois hir­ven­sar­vis­ta. Ja vuo­sien saa­tos­sa aseen omis­ta­mi­nen on käy­nyt yhä vai­ke­am­mak­si ja aseet pää­ty­neet pe­ri­kun­tien pään­vai­vak­si. Meil­lä­kin oli yh­täk­kiä kä­sis­säm­me pis­too­li, jol­le ei hy­väl­lä tah­dol­la­kaan enää lu­paa oli­si saa­nut edes tun­ne­ar­voon ve­do­ten. Isä­ni ni­mit­täin har­ras­ti 60-lu­vul­la pis­too­lil­la tark­kuu­sam­mun­taa ja kävi per­jan­tai­sin töi­den jäl­keen po­ri­lai­sel­la kaa­to­pai­kal­la rot­tia am­pu­mas­sa. Se ei kai rii­tä eri­tyi­sek­si pe­rus­teek­si tun­ne­ar­vos­ta?

Ei­kä mi­nus­ta ase­kät­ki­jäk­si­kään tai­tai­si ol­la, vaik­ka kuin­ka ul­ko­po­liit­ti­nen ti­lan­ne oli­si vii­me ai­koi­na ki­ris­ty­nyt.