Siitä on kohta parikymmentä vuotta, kun harkitsin vakavasti kirkosta eroamista. Siinä samaisessa seurakunnassa ongelmat olivat repineet hajalle monta sukupolvea luotta­mus­hen­ki­löitä. Kerta toisensa jälkeen seurakunnan hallintoväki väsyi, uupui ja lopetti.

Osa sai­ras­tui­kin, sil­lä raa­ma­tul­la pää­hän lyö­nyt kirk­ko­her­ra sai kaik­ki ai­na lo­pul­ta us­ko­maan, et­tä vika oli hei­dän – op­pi­mat­to­mien maa­lais­tol­lo­jen.

Sa­man­lai­sia epi­so­de­ja nou­see esiin ai­ka ajoin. Työ­yh­tei­sö­on­gel­mat ovat­kin juu­ri seu­ra­kun­nis­sa usein pa­hem­pia kuin mis­sään muu­al­la, ja mie­les­tä­ni se­li­tys on sel­vä. Kirk­ko­her­ran yli­val­taa ko­ros­ta­vas­sa jär­jes­tel­mäs­sä on jo­tain si­sään­ra­ken­net­tu si­ten, et­tä esi­mer­kik­si nar­sis­ti­set per­soo­nat voi­vat siel­lä rau­has­sa teh­dä tu­ho­jaan. Kirk­ko­her­raa kun ei juu­ri mil­lään kei­nol­la ole voi­nut erot­taa – ta­ka­vuo­si­na eh­kä mur­ha oli­si riit­tä­nyt ir­ti­sa­no­mi­sen pe­rus­teek­si, jos se­kään.

Ju­ma­lan sa­nal­la uh­kai­le­va yli­pap­pi hil­jen­tää muu­ten­kin te­hok­kaas­ti mo­nen kil­tin kris­ti­tyn, jota on koko ikä ope­tet­tu "kään­tä­mään toi­nen­kin pos­ki". Oma ko­ke­muk­se­ni oli sel­vä – tuo­mi­o­ka­pi­tu­li suo­je­li toi­sia pap­pe­ja, seu­ra­kun­ta jäi yk­sin. Muis­tan elä­väs­ti sil­loi­sen de­kaa­nin, joka jal­kau­tui pik­ku pi­tä­jäm­me seu­ra­kun­ta­ta­lol­le an­ta­maan luot­ta­mus­hen­ki­löil­le kou­lu­tus­ta käy­tös­ta­vois­ta. "Rii­taan tar­vi­taan ai­na kak­si", hän se­lit­ti nuh­te­le­vas­ti. Hä­nen mie­les­tään rii­das­sa oli siis kak­si osa­puol­ta – vaik­ka lä­hes pa­ri­kym­men­vuo­ti­sen krii­sin ai­ka­na väki kirk­ko­her­ran vas­ta­puo­lel­la oli vaih­tu­nut jo lu­ke­mat­to­mia ker­to­ja. Kir­kon joh­to oli kui­ten­kin um­mis­ta­nut sil­män­sä on­gel­mil­ta, ker­ta toi­sen­sa jäl­keen.

En eron­nut kir­kos­ta, ja mei­dän seu­ra­kun­nas­sam­me tais­te­lu päät­tyi lo­pul­ta. Kirk­ko­la­ki on toki edel­leen aa­ta­mi­nai­kui­nen, ja muu­tok­set kir­kon si­säl­lä ovat ol­leet ko­vin hi­tai­ta, mut­ta muu­tok­sia on ta­pah­tu­nut. Ih­mi­nen voi siis joko tais­tel­la tai pa­e­ta. Jäl­keen­päin ta­ju­sin, et­tä ero­a­mal­la kir­kos­ta oli­sin me­net­tä­nyt vain sa­nan­val­ta­ni kir­kon asi­oi­hin. Mi­tään en oli­si saa­vut­ta­nut.

Pää­si­äi­syön mes­sus­sa omas­sa ko­ti­kir­kos­sa­ni kat­se­lin muu­ta­mia öi­tä sit­ten, kuin­ka pit­kä­per­jan­tain mus­tuus vaih­tui va­loon, upea kirk­ko­kuo­rom­me lau­loi ylös­nou­se­muk­sen ilos­ta ja pap­pim­me sven­ga­si mu­ka­na. Jo­tain täl­lais­ta kuin yö­mes­su, ei oli­si 20 vuot­ta sit­ten täs­sä sa­mai­ses­sa kir­kos­sa saa­nut edes jär­jes­tää.

Tätä kan­nat­ti odot­taa. On­nek­si en eron­nut kir­kos­ta.