Ensimmäinen kesä saaressa hänen kuolemansa jälkeen oli vaikea. Kuljin kesämökin kallioilla kameran kanssa ikuistaen maisemia. Perheelle sanoin tekeväni kesämökkikirjaa valokuvista, mutta oikeasti yritin löytää saaresta hänet. Juuri täällähän isä oli onnellisin, tänne merelle hän kuului. Juuri tänne liittyvät parhaat yhteiset muistot, lapsuuteni päivät, meren tuoksussa, päättymättömältä tuntuneessa ajassa.

Ku­va­sin po­luil­la ris­tei­le­viä pui­den pal­jai­ta juu­ra­koi­ta­kin, sil­lä juu­ri hä­nen ras­kai­den as­ke­leit­ten­sa kaut­ta po­lut oli­vat eni­ten syn­ty­neet. Hä­nen ra­ken­ta­mi­aan ovat mö­kit, lai­tu­rit, huus­sit – ja ta­ju­an työ­mää­rän vas­ta nyt, kun kat­se­len kaik­kea ai­kui­sen sil­min. Lap­suu­den muis­tois­sa isä ja äi­ti te­ke­vät­kin tääl­lä työ­tä koko ajan – minä puo­les­ta­ni lei­kin ran­ta­kal­li­ol­la, ki­vil­lä, kais­loil­la ja ke­räi­len huo­let­to­ma­na sim­pu­kan­pa­la­sia ja aal­to­jen tuo­maa vaah­toa, joka hil­jal­leen haih­tuu au­rin­gos­sa.

Ku­va­sin vii­me ke­sä­nä kaik­kea – jopa sau­nan ik­ku­nal­le jää­neen van­han par­ta­su­din­kin. Sitä ei enää kos­kaan tar­vi­ta, mut­ta se on jä­tet­ty en­ti­sel­le pai­kal­leen. Tun­tuu, kuin hän oli­si yhä tääl­lä.

Toi­nen kesä hä­nen kuo­le­man­sa jäl­keen on vie­lä edel­lis­tä­kin vai­ke­am­pi mut­ta eri syis­tä. Ke­vääl­lä kaik­ki lai­tu­rit ovat pirs­ta­lei­na ra­jun Sei­ja-myrs­kyn jäl­keen. Jää­kaap­pi ha­jo­aa, pe­rä­moot­to­ri reis­tai­lee, lau­to­ja la­ho­aa. Kat­se­lem­me ra­kas­ta al­ku­pe­räis­tä 60-lu­vun kuu­ma­ve­si­pa­taa ja pel­kääm­me, et­tei se kes­tä enää mon­ta ke­sää. Em­me ha­lu­ai­si luo­pua sii­tä kos­kaan ja se­hän on pal­vel­lut vas­ta 50 vuot­ta.

Hoen äi­dil­le­ni, et­tä sau­nan sei­näl­le on maa­lat­ta­va uu­del­leen huo­neen­tau­lu, joka la­hon­nee­na jou­dut­tiin heit­tä­mään ros­kiin joku vuo­si sit­ten. Tau­lus­sa luki ”Mitä mi­ä­he mus­tuu­rest ja mak­ka­ra vää­ryy­rest ko lei­pä vaa o val­kost”. Teks­ti on jär­je­tön, mut­ta sen lu­ke­mi­nen sau­nan­lau­teil­la toi­mi ai­na kuin mant­ra – ha­lu­an siis sen ta­kai­sin.

Tämä kesä on ol­lut vai­ke­am­pi. Ta­ju­an vih­doin, et­tei mi­kään jää en­nal­leen. Huo­lia ja on­gel­mia riit­tää, ei­kä ole enää hän­tä, joka hoi­taa kai­ken. On otet­ta­va it­se pie­niä as­ke­lei­ta eteen­päin, sil­lä muu­ten kaik­ki hä­nen te­ke­män­sä la­ho­aa ja suo­lai­nen meri-il­ma pu­rek­sii ar­mot­ta puun ja me­tal­lin­kin.

Mut­ta edel­leen hän on läs­nä juu­ri tääl­lä, saa­res­sa – me­ri­tuu­les­sa ja läm­pi­mis­sä kal­li­ois­sa.