Olen aina pitänyt itseäni hyvänä ihmistuntijana, mutta olenko sittenkään? Ainakin ensivaikutelma on mennyt pieleen pelottavan usein.

Vuon­na 2005 is­tuin Län­nen Teh­tai­den sa­lis­sa Sau­li Nii­nis­tö -ni­mi­sen mie­hen vie­res­sä. Hän ker­toi suo­si­van­sa Ape­ti­tin sis­kon­mak­ka­ra­keit­toa. Muis­taak­se­ni mies tuok­sah­ti tu­pa­kal­ta ja kat­soin hän­tä hiu­kan pit­kin ne­nän­vart­ta­ni, kos­ka olin lu­ke­nut nais­ten­leh­dis­tä jo­tain jut­tua täs­tä puo­li­val­lat­to­mas­ta les­ki­mie­hes­tä. Voin vaik­ka van­noa, et­tä mi­kään ei oli­si saa­nut mi­nua us­ko­maan, et­tä is­tuin­pa täs­sä juu­ri Suo­men ta­sa­val­lan tu­le­van pre­si­den­tin vie­res­sä. En­si­vai­ku­tel­ma­ni meni siis suo­ras­taan his­to­ri­al­li­ses­ti pie­leen.

Toi­nen ta­paus: Py­hä­jär­vi­seu­dun pää­toi­mit­ta­ja heh­kut­ti sä­tei­le­vän tyy­ty­väi­se­nä jos­kus vuon­na 1993 pal­kan­neen­sa mei­dän ta­loon ker­ras­saan lois­ta­van toi­mit­ta­jan. Lop­pu­tu­lok­se­na in­ho­sin kol­le­gaa jo en­nen kuin olin hä­net ta­van­nut, ja kun ta­pa­sin, en­si­vai­ku­tel­ma vah­vis­ti mie­li­pi­det­tä­ni. Eten­kin jäi mie­lee­ni sel­lai­nen lai­mea, vält­te­le­vä kä­den­pu­ris­tus. Se jo riit­ti mie­les­tä­ni ker­to­maan ih­mi­ses­tä kai­ken tar­peel­li­sen. Ei men­nyt kuin pari vuot­ta, kun sama ih­mi­nen, jota olin päät­tä­nyt vi­ha­ta – oli jo pa­ras ys­tä­vä­ni. Ja pomo oli ol­lut oi­ke­as­sa sii­nä­kin, et­tä saim­me ta­loon lois­ta­van toi­mit­ta­jan.

Kään­tei­seen suun­taan sa­ma­kin on tul­lut ko­et­tua. Olen kah­des­ti elä­mäs­sä­ni ihas­tu­nut niin sa­no­tus­ti huo­neen poik­ki. Tie­dät­te­hän sen tun­teen, kun ko­kee elä­mää suu­rem­man hu­mauk­sen. Ja­lat läh­te­vät al­ta, hen­keä sal­paa ja pääs­sä lyö tyh­jää.

Ly­hy­es­ti ki­tey­tet­ty­nä kum­mas­ta­kaan hul­laan­tu­mi­ses­ta ei tul­lut mi­tään, sil­lä hu­mah­dus oli yk­si­puo­li­nen. Ja toi­ses­sa ta­pauk­ses­sa koh­tee­na oli sitä pait­si lu­ki­on his­to­ri­a­no­pet­ta­ja­ni. To­sin oli täl­lä­kin asi­al­la seu­raa­muk­sia: läh­din koh­ta­lok­kaas­ti Tu­run yli­o­pis­toon opis­ke­le­maan his­to­ri­aa. Oli­sin­ko läh­te­nyt his­to­ri­aa lu­ke­maan il­man tuo­ta ih­meel­lis­tä hu­mah­dus­ta? Olen miet­ti­nyt tätä asi­aa jo pa­rin vuo­si­kym­me­nen ver­ran, en­kä ole tul­lut hul­lua hurs­kaam­mak­si. Ker­roin täs­tä va­roit­ta­va­na esi­merk­ki­nä nuo­ril­le myös Sä­ky­län lu­ki­on lak­ki­ais­juh­las­sa, kun sain kak­si vuot­ta sit­ten kun­ni­an pi­tää juh­las­sa van­hem­man pu­heen­vuo­ron.

Ai­noa, mitä voin var­muu­del­la sa­noa, on se, et­tä en­si­vai­ku­tel­maa kan­nat­taa va­roa. Sil­lä voi ol­la koh­ta­lok­kai­ta seu­raa­muk­sia.