Maanantai-iltana sain viestin. Siinä luki seuraavaa: "Voisit nyt ruveta kirjoittamaan sitä kirjaa."

Is­tuin vies­tin saa­des­sa­ni Sä­ky­län kou­lu­kes­kuk­sen au­di­to­ri­os­sa, ja kuun­te­lin, kuin­ka Jou­nin kau­pan Sam­po Kau­la­nen pu­hui so­me­mark­ki­noin­nis­ta ja it­sen­sä tuot­teis­ta­mi­ses­ta.

Eh­kä muis­tan Sam­po Kau­la­sen – jon­ka aja­tuk­siin en ol­lut kos­kaan ai­em­min pe­reh­ty­nyt – en dii­lis­sä, sel­viy­ty­jis­sä en­kä muis­sa­kaan tosi-tv-spek­taak­ke­leis­sa, en edes Jou­nin kau­pan tyk­kää­jä­nä – täs­tä eteen­päin ai­na juu­ri het­kes­tä, jol­loin sain vies­tin.

Jo­ten­kin tun­tui, et­tä hap­pi lop­pui. Tai eh­kä tun­tui sa­mal­ta, kun hyp­pää jää­hi­lei­seen ve­teen ja hauk­koo het­ken hen­ke­ään. Iloa, kau­hua ja in­nos­tus­ta. In­nos­tuk­sen vas­ta­pai­no­na epäi­lyä: olin­ko ihan hul­lu, kun ha­lu­sin ryh­tyä tä­hän, kun hel­pom­mal­la­kin voi­si elä­mäs­sään pääs­tä?

Niin pit­kään täs­tä on pu­hut­tu. En­sim­mäis­tä ker­taa mi­nul­le esi­tet­tiin aja­tus­ta Sä­ky­län uu­sim­man his­to­ri­an kir­joit­ta­mi­ses­ta noin 15 vuot­ta sit­ten. Aja­tuk­sen sil­loi­nen esit­tä­jä on jo kuol­lut vuo­sia sit­ten. Niin moni muis­ta­ja on la­kan­nut muis­ta­mas­ta ja mon­ta haas­tat­te­lua on jää­nyt te­ke­mät­tä – vaik­ka on­nek­si Sä­ky­lä-seu­ra ryh­tyi vii­me vuon­na an­si­ok­kaas­ti juu­ri tä­hän tär­ke­ään työ­hön.

Pai­kal­lis­leh­den toi­mit­ta­ja­na olen seu­ran­nut Sä­ky­lää 90-lu­vun alus­ta al­ka­en, mut­ta toi­mit­ta­jan työ on kui­ten­kin ai­van eri­lais­ta kuin his­to­ri­an­tut­ki­jan, jon­ka pi­täi­si löy­tää pu­nai­nen lan­ka lo­put­to­mas­ta ko­hi­nas­ta, uu­tis­tul­vas­ta ja pöy­tä­kir­jois­ta vä­hän kuin me­lo­dia rii­ta­soin­nuis­ta.

"Jo­ta­kin eh­kä tie­täi­sin, olin­han siel­lä mi­nä­kin" sa­no­taan Ru­ne­ber­gin Vän­rik­ki Stoo­lin ta­ri­nois­sa. Voi­sin­han mi­nä­kin niin toi­mit­ta­ja­na väit­tää. Sei­soin kyl­lä ka­me­ra kä­des­sä, kun Riit­ta Uo­su­kai­nen vih­ki Sä­ky­län uu­den kir­jas­ton, kun Ka­tis­maal­le tais­tel­tiin uut­ta sau­naa ja ky­läl­le jää­hal­lia, ja kun halu vai­kut­taa pai­kal­lis­leh­den asi­oi­hin täyt­ti van­han KOP:n ta­lon opin­to­ra­has­to­yh­dis­tyk­sen vuo­si­ko­kouk­sen. Olen näh­nyt ko­men­ta­jien vaih­tu­van, ra­ken­nuk­sia pu­ret­ta­van ja ol­lut kuu­le­mas­sa, kun nel­jän kun­nan joh­ta­jat il­moit­ti­vat suu­res­ta Py­hä­jär­vi­seu­dun kun­ta­lii­tok­ses­ta ja sit­tem­min myös sen kaa­tu­mi­ses­ta.

Sii­tä huo­li­mat­ta Sä­ky­län – so­ke­rin, sii­an ja so­ti­laan pi­tä­jän – syn­ty­mi­nen so­tien jäl­kei­se­nä ai­ka­na on mi­nul­le ar­voi­tus. Nyt pää­sen tuo­ta ar­voi­tus­ta tut­ki­maan, ja toi­von ole­va­ni luot­ta­muk­sen ar­voi­nen.

"Men­nees­tä voi pi­tää kiin­ni vain kun sen on me­net­tä­nyt", on ru­noi­li­ja And­re­as Mai­er kir­joit­ta­nut. Tuo lau­se on loh­dul­li­nen. Pal­jon on ka­don­nut, mut­ta eh­kä vas­ta nyt on oi­kea ai­ka pi­tää men­nees­tä kiin­ni.