Seison Ikean tavarataivaassa, ja katselen, kuinka lapsi ostaa elämänsä ensimmäistä vessaharjaa. Sen jälkeen ovat vuorossa pannunaluset, uusi kylpypyyhe, paistolasta, vispilä ja kauha.

Tie­tys­ti myös pas­ta­o­tin ja -lä­vik­kö tar­vi­taan, sil­lä tu­le­va opis­ke­li­ja on il­moit­ta­nut syö­vän­sä to­den­nä­köi­ses­ti jat­kos­sa vain ma­ka­ro­nia. Sitä kun saa hal­val­la.

On­nek­si lah­ja­pa­ke­teis­sa on tul­lut vii­me vuo­si­na kah­vin­kei­tin­tä, lau­tas­ta, haa­ruk­kaa, veis­tä, pa­taa ja pan­nua, jo­ten ihan kaik­kea ei tar­vit­se nyt os­taa. Mut­ta vält­tä­mät­tö­mien ta­va­roi­den lis­ta kas­vaa sil­ti yl­lät­tä­vän pit­käk­si.

Mis­sä vä­lis­sä näin kävi? Vas­ta het­ki sit­ten hän os­ti pie­nil­lä pen­no­sil­laan Po­ke­mon-kort­te­ja ja haa­vei­li uu­sis­ta Bi­o­nic­le-le­go­hah­mois­ta. Nyt hän lu­kee ko­din­ko­ne­liik­keen tar­jouk­sia ja met­säs­tää pe­su­ko­net­ta.

Olo on ris­ti­rii­tai­nen. Suu­ri hel­po­tus nuo­ren saa­mas­ta opis­ke­lu­pai­kas­ta on jo vaih­tu­nut vää­jää­mät­tä lä­hes­ty­vän läh­dön hai­keu­teen. Yh­des­sä to­sin vie­lä nau­ti­taan tu­le­van opis­ke­lu­a­sun­non si­sus­tuk­sen suun­nit­te­lus­ta, mut­ta sa­mal­la sitä tie­tää pe­ruut­ta­mat­to­mas­ti yh­den elä­män­vai­heen päät­ty­neen. Vaik­ka nuo­ri toi­vot­ta­vas­ti käy vii­kon­lop­pui­sin ja loma-ai­koi­na ko­to­na – edes jos­kus äi­din lait­ta­man ruu­an hou­kut­te­le­ma­na – niin jo­ta­kin lo­pul­lis­ta on il­mas­sa.

Yri­tän muis­taa, mitä it­se ajat­te­lin kun läh­din pois ko­toa jos­kus 80-lu­vun puo­li­vä­lis­sä, mut­ta en saa muis­tois­ta­ni otet­ta. Uh­ra­sin­ko yh­tään aja­tus­ta van­hem­mil­le­ni? Muut­to, uu­det ys­tä­vät, yli­o­pis­to­maa­il­ma ja koko elä­män­pii­rin mur­ros täyt­ti­vät aja­tuk­se­ni ko­ko­naan, ja niin sen kai kuu­luu­kin ol­la. En juu­ri kat­sel­lut taak­se­ni. Ei­kä sitä tuol­loin edes aja­tel­lut läh­te­vän­sä lo­pul­li­ses­ti – vaik­ka to­del­li­suu­des­sa läh­ti­kin. Iki­nä en ni­mit­täin enää pa­lan­nut lap­suu­den­ko­tii­ni asu­maan, vaik­ka usein ko­to­na opis­ke­lu­vuo­si­na kä­vin­kin.

Tyh­je­ne­vä pesä on to­si­a­sia. Olo on kuin lin­tu­e­mol­la. On pak­ko pääs­tää pian ir­ti ja toi­voa, et­tä lin­nun­po­jan sii­vet kan­ta­vat. Tie­sin­hän minä, et­tä jos­kus se päi­vä koit­tai­si. En vain ta­jun­nut, et­tä se tu­li­si näin pian.

Kuu­len kor­vis­sa­ni Ar­mas Jär­ne­fel­tin sä­vel­tä­män lau­lun sa­nat, joi­ta isä­ni ta­pa­si lau­laa: "Pois meni me­re­hen päi­vä, pois kul­lais­na ke­rä­nä...." Niin äk­kiä ka­to­a­vat päi­vät ja vuo­det – on­nek­si sen­tään rak­kaus jää.